Löytyykö luottamusta?

Labore-blogit Heikki Taimio

Maailman rahoitusmarkkinoille puhkesi erittäin vakava luottamuspula, kun 15.9. presidentti Bushin hallinto päästi ison investointipankin, Lehman Brothersin, konkurssiin. Sen jälkeen ovat markkinat halvaantuneet epätietoisuudesta, mitkä muut rahoituslaitokset kätkevät sisäänsä yhtä suuria ongelmia, ja pelosta, että mikä tahansa niistä voisi mennä nurin. Luottoja ei enää myönnetä, ja jos myönnetäänkin, niin ehdot ovat yleensä kovat.

Syksyn mittaan taantuma- ja lamapuheiden yleistyessä ja huonojen talousuutisten kasaantuessa epäluottamus on kohdistunut yhä enenevässä määrin myös reaalitaloudessa toimiviin yrityksiin. Kun luotot ovat kireässä, ovat hyväkuntoistenkin firmojen tulosodotukset alkaneet heikentyä. Lomautukset ja irtisanomiset seuraavat toisiaan. Nyt on selvästi käynnissä paha syöksykierre, jotkut puhuvat jopa vapaasta pudotuksesta. Finanssipoliittisten elvytyspakettien tarve on ilmeinen, ja vaatimukset niiden koon suhteen ovat koko ajan nousussa.

Tällaisena hetkenä, päivän Financial Times -lehdessä julkaistussa haastattelussa, Euroopan keskuspankin pääjohtaja Jean-Claude Trichet katsoo aiheelliseksi varoittaa rikkomasta vakaus- ja kasvusopimusta, joka EU-maissa rajoittaa julkisen sektorin alijäämät 3 prosenttiin ja velat 60 prosenttiin suhteessa bruttokansantuotteeseen. Trichet pelkää velkaelvytyksen tuhoavan luottamuksen. Luottamuksen …minkä luottamuksen?

EKP luotiin aikoinaan suhteellisen vakaita talousoloja varten. Nyt olot kuitenkin näyttävät kaikkea muuta kuin vakailta. Joskus EKP kuulostaa siltä kuin se ei tajuaisi muutosta ja puhuisi talouspolitiikasta ikään kuin oltaisiin koko ajan täystyöllisyydessä tai ainakin mietojen suhdannevaihteluiden keskellä.

Ottaa varmasti oman aikansa ennen kuin keskuspankki sopeutuu muuttuneisiin oloihin. Ja onhan meillä vieläkin ennustajia ja guruja, jotka näkevät uuden nousun jo nurkan takana. Tai ensi kesänä, vuoden 2009 lopulla, vuonna 2010 jne. … Sellaista käännettä on nykytilanteen valossa kyllä vaikea nähdä, mutta onhan se periaatteessa mahdollinen, jos luottamus palaa. Toivossa on hyvä elää, ainakin jonkin aikaa.

Luottamusta on erilaista. Tällaisessa isossa talouskriisissä olisi ennen muuta palautettava kotitalouksien ja yritysten luottamus tulevaisuuteen. Se edellyttää matalakorkopolitiikkaa ja ekspansiivista finanssipolitiikkaa niin pitkälle kuin tarvitaan. Tällainen pitkäjänteisempi keynesiläinen politiikka ei tarkoita, että samanaikaisesti alettaisiin jo puhua korkojen nostamisesta, menoleikkauksista ja verojen kiristämisestä jo lähitulevaisuudessa. Keskuspankki ja valtiovarainministeriö(t) takaavat talouden nousun, ja vasta kun yksityinen sektori alkaa tulla toimeen omillaan, on aika harkita ylikuumenemisen hillitsemistä.

Trichet viittasi aivan toisenlaiseen luottamukseen, joka kohdistuu valtioiden velkakirjoihin. Velkaelvytys uhkaa korottaa niiden riskilisiä niin kuin on jo jonkin verran käynytkin Euroopassa. On se toisaalta aika kumma, että samalla kun Yhdysvaltojen julkinen alijäämä repeää yli 7 prosenttiin ja vielä kaavaillaan 7-8 prosenttiin BKT:sta yltävää elvytyspakettia, niin siellä valtion velkapaperien korot ovat painumassa kohti nollaa, joillakin lyhyillä maturiteeteilla jopa negatiivisiksi.

Voi tietysti olla, ettei rapakon takana taaskaan ihan ymmärretä, mitä ollaan tekemässä. Luottamus valtiontalouteen on perinteisesti perustunut siihen, että valtio voi tarpeen tullen paitsi leikata menojaan myös kiristää veroja aina niin paljon, että velat tulevat hoidettua. Yhdysvaltojen poliittisia oloja hiemankin tuntien on aika vaikea uskoa kumpaankaan. Luottavatko markkinat sitten tällaisen ”operaatio pumpunkäynnistyksen” johtavan niin vahvaan nousuun, että sen mukana paisuvat verokertymät sulkevat julkisen alijäämän kuten kävi Clintonin kaudella 1993–2001?

Euroopassa on pitkään keskusteltu siitä, ettei joidenkin valtioiden velanhoitoon ole luottamista. Epäiltävien listalle on ilmaantunut muitakin kuin perinteiset Välimeren maat ja Portugali. EU:n vasta hyväksytyn elvytyspaketinkin (1,5 prosenttia BKT:sta) on kuljettava kansallisten budjettien kautta. Kyseessä on aika pieni summa, mutta silti kaikilla mailla ei näyttäisi olevan varaa velkaelvytykseen.

Yhdysvalloissa on myönnetty, että luottamuspulan oloissa matalakorkopolitiikka ei riitä, joten siellä ollaan ottamassa käyttöön ”epäkonventionaalisia” rahapolitiikan keinoja: keskuspankin suoraa rahoitusta yrityksille, valtion hallussa olevien isojen asuntoluottoyhtiöiden paketoimille asuntolainoille, ja varmaankin lopulta suoraan valtiolle. Kaikki nämä keinot auttaisivat pitämään korkoja ja muita rahoituksen ehtoja keveinä.

Euroopan keskuspankilla on ollut tapana korkopolitiikassa seurailla amerikkalaista kolleegaansa aina pienellä viiveellä. Myös Trichet puhuu ”epäkonventionaalisista” keinoista, mutta hän ei paljasta mitä ne ovat. EKP:n suora rahoitus jäsenvaltioille on kielletty sen perustamissopimuksessa, jota on lähes mahdoton muuttaa, mutta jo sitä aikoinaan laadittaessa kriitikot kiinnittivät huomiota ilmeiseen kiertotiehen: vaikka EKP ei voikaan suoraan ostaa valtioiden obligaatioita, se saa ostaa niitä sen jälkeen, kun ne on ensin myyty markkinoille. Kriitikoiden mielestä näillä kahdella tempulla ei olisi käytännössä juuri eroa.

Trichet sanoo haastattelussaan, että ”nyt” ei harkita valtioiden obligaatioiden ostoa. Se hetki saattaa kuitenkin koittaa vielä. Jos nyt on ongelmana se, että joihinkin heikkoihin ja velkaantuneisiin valtioihin kohdistuu epäluottamusta, niin jatkossa pitäisi valita, mitkä valtion obligaatiot pääsevät riskilisiä pakoon EKP:n holveihin. Tulee olemaan mielenkiintoista kuulla EKP:n ja poliitikkojen sananvaihtoa, kun näitä valintoja joudutaan tekemään.