Miksi keskustelu lukukausimaksuista menee ohi asian?

PT-blogi Hannu Karhunen

Vesa Vihriälän työryhmä julkaisi hiljattain erittäin tärkeän raportin koronakriisin aikaisesta ja jälkeisestä talousstrategiasta. Mielestäni kirjoituksen pääsanoma oli, että tarvitsemme Suomeen voimakkaan ja pitkäkestoisen taloudellisen kasvun kauden, kunhan koronavirus on saatu kuriin. Ilman rajua talouskasvua hyvinvointiyhteiskuntamme rahoitus ei ole kestävällä pohjalla ja ikävät leikkauslistat voivat olla lähes väistämättömiä. Tämä taas nostaisi turmiollisen näivettymisen kierteen todennäköisyyttä.

Laajassa raportissa mainitaan parissa vaatimattomassa kohdassa, että korkeakouluille voitaisiin harkita kerättävän lisää resursseja lukukausimaksujen avulla. Taloustieteilijät puhuvat lähes poikkeuksetta tässä yhteydessä, että mahdolliset lukukausimaksut tulisi rahoittaa ns. tulosidonnaisella lainajärjestelmällä (ks. Chapman, 2006; Barr, 2014). Yksinkertaistaen, järjestelmän käyttöönoton tavoitteena olisi laajentaa korkeakoulusektoria lainaamalla rahaa tulevaisuuden hyvätuloisilta. Maksujen kerääminen olisi siis sidottu tulevaisuuden ansioihin, jolloin tulevien työttömien tai vähän ansaitsevien maistereiden ei tarvitsisi osallistua maksuihin. Tulosidonnaisia maksuja ei myöskään kerättäisi hyvin ansaitseville ammatinharjoittajilta, henkilöiltä, jotka eivät koskaan pääse suoraan hyötymään korkeakoulutuksesta. Ymmärrykseni mukaan nykyisen opintolainajärjestelmän uudistaminen tulosidonnaiseen suuntaan olisi kannatettavaa jo ilman koko lukukausimaksupolemiikkia.

Ottamatta kantaa lukukausimaksuihin varsinaista keskustelua korkeakoulusektorin tarjontaongelmista ei nyt saisi haudata. Korkeakoulusektorilla, yhdessä yksityisen sektorin tutkimus- ja kehitystoiminnan kanssa, on keskeinen rooli kansantalouden talouskasvun ylläpitäjänä. Julkisella vallalla on vain vähän keinoja vaikuttaa tuottavuuskehitykseen, mutta ei ole kaukaa haettu, että väestön koulutustason nousu voi vauhdittaa kansantalouden tuottavuutta. Korkeasti koulutettu väestö sekä lisää innovaatioiden todennäköisyyttä että tukee instituutioiden ja yhteiskunnan toimivuutta. Inhimilliseen pääomaan tehdyt investoinnit synnyttävät positiivisia ulkoisvaikutuksia, joita ei voida saavuttaa esimerkiksi fyysisillä koneinvestoinneilla.

Suomen korkeakoulusektorin tarjontaongelmat eivät ole uusia. On syytä kerrata, miksi korjausliikkeet olivat myöhässä jo ennen koronaa.

Havainto 1: Suomen väestön suhteellinen koulutustaso ei ole enää entisensä

Suomen väestön koulutuksen taso on kansainvälisissä vertailuissa laskusuunnassa, koska monissa muissa maissa korkeakoulusektori on laajentunut nopeasti viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Korkeakoulutuksen tarjontaa on viime vuosikymmenien aikana joko vähennetty, tai lisäykset ovat olleet niin vähäisiä, ettei niillä ole ollut vaikutusta kokonaiskehitykseen (Kalenius ja Karhunen, 2018).

Millaisena investointiympäristönä yritykset näkevät ikääntyvän kansantalouden, jonka koulutustaso laskee kansainvälisissä vertailuissa? Yrityksille ennen koronakriisiä tehtyjen kyselyjen mukaan osaajapula oli keskeisin toiminnan kasvua rajoittava tekijä.

Havainto 2: Nuoret joutuvat odottamaan vuosia korkeakouluun pääsyä

Nuorten jono korkeakouluihin on valtava (eri arvioiden mukaan jonossa on noin 50 000–70 000 henkilöä). Jonossa olevat nuoret pääsevät lopulta vuosien odottamisen jälkeen opiskelemaan. Kyse ei siis ole siitä, että näiden henkilöiden kyvykkyys ei riittäisi korkeakouluopintoihin, vaan, että koulutuksen tarjonta on Suomessa nykysäännöillä yksinkertaisesti liian alhaisella tasolla.

Ei ole liioiteltua väittää, että poliitikot ja heitä ajantasaisella tiedolla tukevat virkamiehet ovat pettäneet koulutuslupauksensa nuorille jo vuosikymmenien ajan. Suomalaisessa järjestelmässä toiselta asteelta valmistuva kykenevä nuori ei voi ”ostaa” korkeakoulutusta markkinoilta, vaan tarjonnan mitoittaa julkinen sektori. Tällöin vastuu koulutuksen tarjonnan riittävästä mitoituksesta ja organisoimisesta on julkisella sektorilla.

Havainto 3: Ei ole uskottavaa tutkimusnäyttöä siitä, että koulutuksen periytyvyys olisi vähentynyt parin viimeisen vuosikymmenien aikana

Suomessa on liikkeellä sitkeä ajatus siitä, että korkeakoulujärjestelmä on onnistunut vähentämään koulutuksen periytyvyyttä hyvin aina tähän päivään asti. Valitettavasti tästä on olemassa hyvin vähän uskottavaa empiiristä tutkimusnäyttöä. Yli ajan tehtävät kuvailevat tarkastelut viittaavat siihen, että yliopistokoulutuksen tasa-arvoistava vaikutus on pysynyt liki samana viimeisten vuosikymmenien aikana merkittävistä opintotukireformeista huolimatta (ks. Karhunen ja Uusitalo, 2017).

Suomessa käydään vähän keskustelua siitä, että missä määrin korkeakoulutuksen rajoittunut tarjonta lisää koulutuksen periytyvyyttä. Etuoikeutetuista lähtökohdista tulevat nuoret voivat käydä valmennuskursseilla, ja pyrkiä sisään korkeakouluun usean vuoden ajan. Toisaalta, koulutuksen periytyvyys voi syntyä jo aikaisemmin samaisen tarjontarajoitteen takia. Nuoret (ja heidän vanhempansa) voivat valita lukion sijaan ammattikoulun jo varhaisessa vaiheessa, sillä on yleisesti tiedossa, kuinka vaikeaa ja aikaa vievää (eli kallista) yliopistoon pääseminen voi lukion jälkeen olla. Tällöin osa ammatillisen koulutuksen kansainvälisesti jopa poikkeuksellisen korkeasta suosiosta voi johtua aitojen vaihtoehtojen puutteesta. Onneksi edes väylä ammattikouluista ammattikorkeakouluihin näyttää nykyisellään toimivan.

Huoli tulevasta

Huoli on suuri, että mittaluokaltaan vaikuttavia päätöksiä korkeakoulusektorin laajentamisesta ei saada tehdyksi tälläkään vuosikymmenellä. Viimeisten vuosikymmenien aikana tehdyt päätökset (ja päättämättömyys) lupaavat huonoa. On kuitenkin olemassa toivoa, että juhlapuheet muuttuvat nyt viimeinkin kriisin myötä toiminnaksi. Korkeakoulusektorille kohdennettavat etupainotteiset investoinnit voisivat tasata koronasta johtuvan suhdannetilanteen negatiivisia vaikutuksia, purkaa loputtomalta tuntuvaa hakijasumaa ja nostaa yhdessä yksityisen sektorin panosten kanssa kansantalouden tuottavuuskehityksen nopeammalle kasvu-uralle.

Viitteet

Barr, N. (2014). Income contingent loans and higher education financing: Theory and practice. In Income Contingent Loans (pp. 63-75). Palgrave Macmillan, London. 

Chapman, B. (2006), Income contingent loans for higher education: International reforms, Handbook of the Economics of Education, 2, 1435–1503.

Kalenius, A., & Karhunen, H. (2018), Miksi nuorten koulutustaso laskee? Yhteiskuntapolitiikka.

Karhunen, H. & Uusitalo, R. (2017), 50 vuotta koulutusmahdollisuuksien tasa-arvoa, Yhteiskuntapolitiikka.