Miten ilmastotoimien taakanjako saadaan oikeudenmukaiseksi?

T&Y 3/2020 Matti Tuomala
Matti Tuomala
Matti Tuomala (Kuva: Maarit Kytöharju)

Tuotanto ja kulutus tuottavat hiilidioksidipäästöjä, jotka kumuloituvat ilmakehään saaden aikaan lämpötilan kohoamisen. Kohonnut lämpötila taas vaikuttaa negatiivisesti ihmisten tuotanto- ja kulutusmahdollisuuksiin ja edelleen heidän hyvinvointiinsa. Ilmastovahingot ilmenevät vuosia sen jälkeen kun hiilipäästöjä on vapautunut ilmakehään.

Koska vahingot ovat syntyneet nykyisen sukupolven toimesta mutta niistä kärsivät pääasiassa tulevat sukupolvet, syntyy jännite sukupolvien välille. Ilmastomuutoksen torjunta taas aiheuttaa kustannuksia nykyiselle sukupolvelle, kun sen sijaan hyödyt koituvat tuleville sukupolville. Näin ollen ilmastonmuutoksen torjunnalla on vaikutuksia taloudelliseen eriarvoisuuteen sekä sukupolvien sisällä että sukupolvien välillä.

Tähänastiset ilmastotalouden mallit tarkastelevat kuitenkin lähes yksinomaan eriarvoisuutta sukupolvien välillä eivätkä niiden sisällä. Tämä on selvästi näiden mallien puute, koska ilmastopolitiikan kustannusten maksaminen on keskeinen kysymys poliittisessa keskustelussa ja kansalaisten huolenaiheissa.

Ilmastotaloustieteessä ehkä kuumin keskustelun aihe on ollut diskonttaaminen; kuinka paljon vähemmän arvokkaana pidämme yhtä euroa, joka annetaan tuleville sukupolville kuin että se annettaisiin nyt eläville. Kulutuksen arvo tulevaisuudessa verrattuna nykyhetken kulutukseen riippuu myös siitä, miten ennakoimme talouden kasvua tai miten tulevaisuuden ilmastovahingot ja riskit kohtelevat eri aikoina eläviä.

Esimerkiksi jos tulevaisuus tulee olemaan vauraampi kuin nykyisyys, tämä on hyvä syy asettaa nykysukupolven kulutus etusijalle. Jos taas tulevat sukupolvet kohtaavat mahdollisia katastrofaalisia ilmastovahinkoja, tämä on taas syy asettaa etusija tulevaisuuden sukupolvelle. Jos ilmastomuutoksen vahingot koituvat pääasiassa tulevaisuudessa köyhille, tämä on jälleen syy välttää diskonttaamista.

Kuuluisa Stern-Nordhaus-kiista kulminoituu siihen, missä määrin diskonttoasteen valinta on eettinen kysymys. Tätä kiistaa on käyty ns. Ramseyn kaavan parametrien arvoista ja tulkinnoista. Matemaatikko ja filosofi Frank Ramsey ehti lyhyen elämänsä aikana merkittävien matemaattisten ja filosofisten saavutustensa ohella tekemään myös kaksi kauaskantoista kontribuutiota taloustieteeseen, optimaaliseen verotukseen ja optimaaliseen säästämiseen. Hän kommentoi diskonttaamisen heijastavan mielikuvituksen puutetta. Hän ymmärsi kuitenkin, että yksilön valinnoissa diskonttoaste voi olla positiivinen, mutta yhteiskunnan kannalta sitä ei voi eettisesti puolustaa. Näin syntyvä jännite yksilön ja yhteiskunnan välillä on ilmastomuutoksen torjunnan keskiössä.

Nicholas Sternin johtama kuuluisa Stern Review (2007) vaati ja hän itse muutama vuosi myöhemmin entisestään kiirehti välittömiä ilmastotoimia valitsemalla alhaisen diskonttoasteen. Sternin kriitikot, esimerkiksi talousnobelisti William Nordhaus, joka suosittelee Sterniä selvästi korkeampaa diskonttoastetta, noin viittä prosenttia, näkevät diskonttausasteen valinnan markkinaperusteisena. Nordhausin ja monien muiden amerikkalaisten ekonomistien näkemyksen mukaan rahoitusmarkkinat paljastavat, miten paljon ihmiset todella välittävät tulevaisuudesta.

Stern Review’n mukaan meidän pitäisi siis arvottaa tulevien sukupolvien hyvinvointia enemmän kuin mitä markkinakoron perusteella tapahtuisi. Syy on eettinen, sillä se perustuu ajatukseen siitä, että nykyisellä sukupolvella ei ole oikeutusta arvottaa tulevien sukupolvien hyvinvointia vähemmän kuin omaansa. Tästä syystä Stern Review suositteli välittömiä ja voimakkaampia toimia ilmastonmuutoksen hillintään kuin Nordhaus, joka suositteli asteittain kasvavia toimia ilmastonmuutoksen torjuntaan. Koska Sternin raportti näkee ilmastonmuutoksen markkinoiden tähän asti suurimpana epäonnistumisena, olisi jo johdonmukaisuuden kannalta omituista perustaa diskonttoaste markkinakorkoon.

Ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyy taakanjako sekä sukupolvien sisällä että niiden välillä.

Saastuttaja maksaa -periaatteen mukaan nykyisen sukupolven pitäisi maksaa aiheuttamistaan vahingoista. Näin ollen meidän kaikkien nykysukupolven ihmisten pitäisi maksaa enemmän kuluttamastamme energiasta niin, että energian tuottamisessa käytetty hiili hinnoitellaan ottaen huomioon sen vaikutukset ilmastonmuutokseen.

Vaikka saastuttaja maksaa -periaate tuntuu reilulta taloudelliselta ja eettiseltä periaatteelta, sen käytäntöön soveltamisessa on omat hankaluutensa. Ensinnäkin: miten kustannukset jaetaan nykyisen sukupolven keskuudessa? Uudelleenjakopolitiikka pitää suunnitella niin, että maksukykyisimmät vastaavat suuremmasta osuudesta. Hiiliverosta ja polttoaineiden veroista saaduista tuloista osa pitää siirtää pienempituloisille.

Hämmentävää on ollut huomata, että monet ympäristöaktivistit ovat valmiit hyväksymään regressiivisen hiiliveron ilman kompensaatiota pienituloisille. Syksyllä 2018 Ranskassa alkaneet keltaliivien mielenosoitukset ovat jo merkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun näitä näkökohtia ei ole otettu huomioon. Eikä näistä asioista ole kovin paljon puhuttu Suomessakaan.

Toiseksi: miten sukupolvien kustannusten taakanjako saadaan oikeudenmukaiseksi? Stern Review’n taustaneuvonantaja, Oxfordin yliopiston filosofi ja ekonomisti John Broome on ehdottanut, että ilmastonmuutoksen torjuntaan tarvittavat toimenpiteet voidaan rahoittaa julkisella velalla. Tämä rikkoo saastuttaja maksaa -periaatetta, mutta se voi johtaa kaikkien tilanteen paranemiseen. Jos julkista velkaa käytetään paremman sääntelyn ohella nykyisen sukupolven merkittävän verojen korottamisen sijasta rahoittamaan vihreää infrastruktuuria (esimerkiksi raideliikennettä) ja puhtaamman teknologian kehittämistä, nykyisen sukupolven taakkaa tulevat jakamaan myös tulevat sukupolvet. Tulevien sukupolvien maksutaakka nousee, mutta vastaavasti he hyötyvät nyt tehtävistä toimista. Suhteessa bkt:en tulevien sukupolvien verotuksen ei välttämättä tarvitse nousta.

John Broome ja Duncan Foley ovat esittäneet Maailman ilmastopankin perustamista. Pankin tehtävänä olisi laskea liikkeelle velkapapereita, joilla rahoitetaan ilmastonmuutoksen torjuntaan tarvittavat investoinnit. Maailman ilmastopankki ei vielä ratkaise ilmastomuutoksen ja sen torjunnan vaikutuksia sukupolvien sisäiseen eriarvoisuuteen. Kansalliset keinot eivät tässä riitä. Tarvitaan myös globaalien instituutioiden kehittämistä.

Nykytilanteessa julkisen velan käytön puolesta ilmastonmuutoksen torjunnassa puhuu myös se, että julkisen velan korko on ollut bkt:n kasvuprosenttia matalampi. Tämä tarkoittaisi sitä, että velan lisäys ei välttämättä vaatisi korkeampaa verotusta tulevaisuudessa, koska velan osuus bkt:sta voisi supistua. Ilmastotoimet edistäisivät myös koronakriisistä elpymistä.

Ilmastopolitiikka joutuu tasapainoilemaan nykyisen sukupolven ja tulevien sukupolvien köyhien etujen välillä. Perimmiltään politiikan vaikutus eriarvoisuuteen riippuu siitä, välitämmekö enemmän (vähemmän) sukupolvien välisestä vai sukupolvien sisäisestä eriarvoisuudesta. Ja miten politiikka itsessään tulee vaikuttamaan näihin kahteen eriarvoisuuden tyyppiin?

Kirjoittaja

Matti Tuomala
emeritusprofessori
TAMPEREEN YLIOPISTO
matti.tuomala at tuni.fi