Onko pohjoismainen hyvinvointimalli jo menneisyyttä?

T&Y 3/2020 Hannu Tanninen, Matti Tuomala

Pohjoismainen hyvinvointimalli on saanut vuosikymmenien varrella suitsutusta tunnetuilta taloustieteilijöiltä. Onko sen menestys sittenkin jo menneisyyttä? Pohdimme seuraavassa, miten globalisaatio ja finanssikapitalismi ovat vaikuttaneet pohjoismaiseen malliin. Ovatko eriarvoisuuden kasvu ja talouskriisit myös Pohjoismaissa yhteydessä toisiinsa? Miten erityisesti veropolitiikka on muuttanut Pohjoismaita? Miten finanssipolitiikkaa on käytetty kriiseistä selviytymisessä? Miten Pohjoismaille tyypilliset hyvä julkisten palvelujen tarjonta/ tuotanto ja korkea julkisen sektorin työllisyys ovat kestäneet talouden ja politiikan muutokset?

Hannu Tanninen, Matti Tuomala
HANNU TANNINEN (vas.) ja MATTI TUOMALA katsovat finanssikapitalismin nousun muuttaneen voimasuhteita Pohjoismaissa. (Kuvat: Maarit Kytöharju)

Pohjoismainen hyvinvointimalli on saanut vuosikymmenien varrella suitsutusta monilta tunnetuilta taloustieteilijöiltä. Hiljattain tähän joukkoon liittyi Massachusetts Institute of Technologyn professori Daron Acemoglu (2019) korostamalla mallin palkkojen sopimisjärjestelmästä syntyviä etuja sekä työntekijöille että yritysten omistajille. Jälkimmäistä seikkaa on pidetty keskeisenä syynä, miksi Ruotsin työnantajat allekirjoittivat vuonna 1938 Saltsjöbadenissa Ruotsin työmarkkinahistorian kuuluisan sopimuksen yhdessä ammattiliittojen, maanviljelijöiden etujärjestön ja Ruotsin sosialidemokraattisen työväenpuolueen kanssa.

Tämän sopimuksen perustalle syntyi malli, jota 1950-luvulla alettiin kutsua kahden ruotsalaisen (Ruotsin ammattiliittojen keskusjärjestön LO:n) ekonomistin mukaan Rehn-Meidner (R-M) -malliksi. Siinä palkkojen määräytymien siirrettiin markkinoilta kollektiiviseen sopimiseen. Ammattiliitot ja työnantajat neuvottelivat toimialatasolla palkoista ja valtio harjoitti aktiivista työmarkkina-, sosiaali- ja koulutuspolitiikkaa sekä keynesiläistä kokonaiskysyntää ylläpitävää finanssipolitiikkaa. Palkat sovittiin toimialakohtaisesti solidaarisuusperiaatteella; samasta työstä sama palkka. Näin hillittiin korkean tuottavuuden työntekijöiden palkkojen nousua ja nostettiin matalamman tuottavuuden työntekijöiden palkkoja. Tuloksena oli merkittävä palkkaerojen kaventuminen. Samalla tuottavimmille ja innovatiivisimmille yrityksille avautui mahdollisuus kukoistaa investoimalla ja laajentumalla heikommin toimivien yritysten kustannuksella. R-M -mallin nerokkuus oli siinä, että työnantajat olivat itsekkäistä syistä valmiit hyväksymään sosialidemokraattien solidaarisen palkkapolitiikan.

Usein ajatellaan, että R-M -mallissa olisi kysymys kompromissista sosialististen ja kapitalististen tavoitteiden välillä. Pikemminkin kyse on toisiaan täydentävyydestä. Molempien tavoitteiden yhdistäminen antaa kummallekin osapuolelle enemmän. Ruotsissa ja muissa Pohjoismaissa, jotka myöhemmin omaksuivat samoja piirteitä kuin Ruotsissa, uusilla teknologioilla ja organisaatioilla korvattiin vanhentuneita rakenteita. Ammattiliitoille sopi, että tätä prosessia nopeutettiin keinona ylläpitää täystyöllisyyttä. Viime vuosisadan alkupuoliskolla vaikuttanutta itävaltalaista taloustieteilijää Joseph Schumpeteria seuraten monet kutsuvat tätä prosessia luovaksi tuhoksi. Talousnobelisti Joseph Stiglitzin käyttämä termi ”oppiva yhteiskunta” tuntuu kuitenkin selvästi osuvammalta. Toisin sanoen ajatus oli se, että vanhemman vuosikerran innovaatioihin perustuva tuotanto ei johda kestävään talouteen.

Rehn-Meidner-mallissa samasta työstä sama palkka -periaate suosi korkean tuottavuuden yrityksiä ja edisti voittojen ja palkkojen kasvua.

R-M-malliin pohjaavan strategian voi tulkita myös niin, että lyhyen aikavälin maltillisen palkkapolitiikan avulla pyrittiin ja pitkään onnistuttiinkin nostamaan reaalipalkkoja pitkällä aikavälillä. Samalla solidaarinen palkkapolitiikka kasvatti voittoja, jotka taas vauhdittivat investointeja ja edelleen lisäsivät kaikentyyppisen työn kysyntää. Näin ammattiliitot pystyivät työttömyyttä kasvattamatta nostamaan alempia palkkoja.

Pienten palkkaerojen ja täystyöllisyyden tavoittelu johti suurempiin voittoihin ja pääoman omistajien varallisuuden kasvuun. Selittääkö tämä, miksi Pohjoismaissa sosialidemokraattisen hallinnon aikana on syntynyt iso varakkaiden joukko (Moene 2016)? Varakkaiden lukumäärän kasvua voi lisäksi selittää kaikille tarkoitettu veroilla rahoitettu koulutus, joka edisti sosiaalista liikkuvuutta ja mahdollisti vaurastumisen myös heille, jotka tulivat huonommista lähtökohdista.

Taloustieteen historiassa on esitetty useita erilaisia mekanismeja taloudellinen eriarvoisuuden ja talouskasvun yhteydestä. Esimerkiksi taloustieteen klassikoilla ja erityisesti David Ricardolla oli vahva olettamus, että ilman korkeita voittoja ei ole talouskasvua. Tämä ajatus löytyy myös R-M -mallista. Kysymys ei niinkään ole siitä, että pitäisi suosia eriarvoisuuden kasvua sinänsä, vaan siitä, että varakkaiden tulisi käyttäytyä tietyllä tavalla. Varakkaiden pitäisi olla riittävän rikkaita, mutta he eivät saisi käyttää varojaan ylelliseen elämään kuten kartanoiden osteluun. Sen sijaan heidän pitäisi tehdä tuotannollisia investointeja (ks. Lancaster 1973).

Pohjoismaissa ammattiliitot ovat edustaneet vastavoimaa varakkaille omistajille. Kun työläiset ovat hyvin järjestäytyneet, on heidän helpompi kesyttää muutamaa isoa kapitalistia. Jos varakkuus on hajautuneempaa, ammattiliittojen kyky kontrolloida on vaikeampaa. Kapitalistit ovat ammattiliittojen kannalta säästöpossuja. Esimerkiksi Wallenbergin perhe on Ruotsissa nähty tällaisessa roolissa.

”Kapitalistit olivat ammattiliittojen kannalta säästöpossuja.”

1960-luvulla Tanskan ja Ruotsin ammattiyhdistysliikkeissä voimistuivat vaatimukset taloudellisesta demokratiasta ja suorasta voittojen kontrollista. Talou­dellisen demokratian toteuttamiseksi Ruotsissa otettiin käyttöön palkansaajarahastot. Monen muun tavoin Acemoglu (2019) näkee näiden rahastojen katkaisseen yhteistyön, joka oli menestykkäästi tuottanut investointeja ja tuottavuuden kasvua. Selitys ei ole hyvin perusteltu. Palkansaajarahastot otettiin käyttöön selvästi alkuperäisiä kaavailuja pienimuotoisempina, ja ne lakkautettiin samassa aallossa kuin rahoitusmarkkinoiden vapauttamista alettiin toteuttaa 1980-luvulla.

Ruotsissa ylimpien tulo- ja varallisuuserojen kasvu käynnistyi rahastojen lakkauttamisen jälkeen 1990-luvulla. R-M -mallin keskeinen pilari alkoi jo rapautua 1980-luvulla. Työnantajat perustelivat muutosta sillä, että tuotanto on muuttumassa massatuotannosta entistä erikoistuneemmaksi1 ja irtautuivat vähitellen 1980-luvun lopulla solidaarisesta palkkapolitiikasta. Lopullisena eleenä Ruotsin työnantajien liitto lakkautti vuonna 1990 neuvotteluosastonsa.

Kävikö sittenkin niin, että vuonna 1938 solmitun sopimuksen mukainen teollisuuskapitalistien ja pankkien yhteenliittymä menetti mahtiasemaansa Ruotsissa? Suurempaan rooliin astuivat finanssikapitalistit, joiden mielenkiinto kohdistui reaali-investointien sijasta pikemminkin pörssikursseihin ja kiinteistösijoituksiin.2 Finanssikapitalismin nousun myötä 1990-luvun alussa investointiaste putosi kaikissa Pohjoismaissa eikä ole sen jälkeen palannut entiselle tasolleen (kuvio 1).

Bruttopääomanmuodostus Pohjoismaissa 1960–1989 ja 1990–2019
Kuvio 1. Bruttopääomanmuodostus Pohjoismaissa 1960–1989 ja 1990–2019

Acemoglu (2019) toteaa aivan oikein, että markkinoihin uskova suuntaus 1980- ja 1990-luvuilla johti Ruotsissa huonoon kehitykseen, lisäten tuloeroja (ks. Aaberge ym. 2016) ja saaden aikaan vaimean tuottavuuden kasvun, joka on jatkunut 1980-luvulta tähän päivään asti. Kokonaistuotanto per työntekijä kasvoi keskimäärin vuosina 1960–1989/1990–2019 Ruotsissa 2,2/1,7 prosenttia ja vastaavasti Suomessa 3,6/1,5, Norjassa 2,2/1,7 ja Tanskassa 2,2/1,3 prosenttia.3 Tätä politiikkaa edistettiin sekä sosialidemokraattisissa että porvarihallituksissa.

FINANSSIKAPITALISMIN NOUSU ON MERKINNYT VÄHÄISEMPIÄ INVESTOINTEJA, TUOTTAVUUDEN KASVUN HIDASTUMISTA JA TULOEROJEN KASVUA.

Vaikka sitä ei virallisissa puheenvuoroissa näkyvästi korostettu, Pohjoismaihin kulkeutui myös 1980-luvun lopulla Reaganin ja Thatcherin käynnistämä uusi uskomus, että rikkaita suosiva politiikka hyödyttää myös muita. Ajateltiin, että suurituloisten verotusta keventämällä edistetään laajemminkin taloudellista toimeliaisuutta, mikä taas tasapainottaa veronkevennysten aiheuttamia väheneviä verotuloja. Lisäksi muuta sääntelyä purkamalla uskottiin, että näiden keinojen avulla rikkaiden rikastuminen kasvattaisi taloutta ja ennen pitkää nostaisi myös muiden elintasoa, kun rikkailta valuu tuloa alaspäin muille ryhmille.

Näin ei käynyt Ruotsissa eikä Suomessa. Mentiin pikemminkin toiseen suuntaan. Erityisesti oikeistossa, joka on ominut itselleen sanan ”rakenteellinen” käytön, itsepintaisena elää kuitenkin uskomus, että tarvitaan lisää samanlaisia rakenteellisia uudistuksia4.

Missä määrin edellä kuvatun pohjoismaisen mallin menestys on jo menneisyyttä? Pohdimme seuraavassa tätä kysymystä monesta eri näkökulmasta.

Globalisaatio ja tulo- ja varallisuuserojen kasvu pohjoismaissa

Harvard-ekonomisti Dani Rodrik (1997) varoitti jo 23 vuotta sitten, että kasvava globalisoituminen tulisi lisäämään tuloeroja, epävarmuutta työpaikoista ja sosiaalista levottomuutta. Tuohon aikaan niin oikeistolaiset kuin monet vasemmistolaisetkin ekonomistit pitivät kaupan ja rahoitusmarkkinoiden vapautumista pelkästään hyvänä asiana. Samoin ajatteli suuri osa keskustavasemmistolaisista poliitikoista, myös Pohjoismaissa. Nämä uskomukset muuttivat pitkään jatkuneen, talouden hedelmät tasaisemmin jakaneen kehityksen. Samalla heikkenivät Rehn–Meidner-mallin tarjoamat kannusteet hyvien työpaikkojen luomiselle.

Työlinja edisti ruotsidemokraattien nousua.

Myöhemmin Rodrik (2017) jatkoi samoilla linjoilla ja päätteli, että globaalin kaupan kasvulla on ollut välitön vaikutus populististen liikkeiden syntyyn. Globalisaation kasvun hedelmistä osattomaksi jääneet ryhmät ovat nimittäin populististen liikkeiden käyttövoimaa. Ruotsalaistutkimuksen (Dal Bó et al. 2018) mukaan Ruotsin porvarihallituksen 2006 omaksuma niin sanottu ”työlinja”, jota on perusteltu tarpeella sopeutua kasvavaan globaaliin kilpailuun, on merkittävästi vaikuttanut ruotsidemokraatit-puolueen kannatuksen kasvuun. He osoittavat, että selvästi enemmän kuin muiden puolueiden kannattajien keskuudessa ruotsidemokraattien kannattajien työllisyys ja taloudellinen tilanne on heikentynyt vuoden 2006 jälkeen.

Tuloerot ja suhteellinen köyhyys ovat kasvaneet reippaasti Pohjoismaissa, joita on totuttu pitämään pienten tuloerojen ja köyhyydestä vapaina maina (Aaberge et al. 2018). Suomen 1990-luvun alun maine maailman pienimpien tuloerojen maana sai kolauksen, kun OECD:n tutkimus osoitti, että 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun alkuun oli tuloerojen kasvu Suomessa OECD-maista voimakkainta (ks. Förster ja Pearson 2002, OECD 2011). 2000-luvun alkupuolella Suomen ykkösaseman tuloerojen kasvuvauhdissa peri Ruotsi.

Varallisuus on tunnetusti hyvin keskittynyttä ja viime vuosikymmeninä entistä voimakkaammin keskittynyt. Varakkaimman prosentin osuus kaikista nettovaroista Pohjoismaissa vaihtelee 20 prosentin molemmin puolin. Suomessa vuonna 2016 arvio oli 17,1 prosenttia. Tuokin luku on aliarvio, koska Tilastokeskuksen aineistosta puuttuu paljon varallisuutta (ks. Tuomala 2019). Oslon yliopiston professori Kalle Moene (2016) arvioi Forbesin miljardöörilistan perusteella varakkaiden määrää siten, kuinka paljon on niitä, joiden varallisuus ylittää tietyn rajan. Näin arvioituna5 Norjassa ja Ruotsissa huippuvarakkaiden määrä suhteessa väkilukuun ei juuri poikkea USA:n tilanteesta. Suomi ja Tanska eivät tule kaukana perässä.

Varakkaiden ihmisten määrän kasvaessa heillä enemmän keinoja vaikuttaa politiikkaan ja erityisesti verotukseen. Tämän seurauksena heidän vaurautensa kasvaa entisestään. Ylimpien varallisuusosuuksien kasvun myötä anglosaksissa maissa käydään vilkasta keskustelua progressiivisen varallisuusveron tarpeellisuudesta. Tarve on myös ilmeinen Pohjoismaissa.

Veropolitiikan muutos Pohjoismaissa

Ylimmät marginaaliverot kasvoivat Pohjoismaissa toisen maailmansodan jälkeen. Ruotsissa ja Tanskassa huippu saavutettiin 1980-luvulla ja Norjassa ja Suomessa hiukan myöhemmin. Huippukohdan jälkeen ylimmät marginaaliverot laskivat 1990-luvulta lähtien. Ylimpien tulojen osuus kaikkien tulonsaajien yhteenlasketuista tuloista taas laski ylimpien marginaaliverojen kasvaessa, ja jälkimmäisellä jaksolla osat vaihtuivat.

Ansio- ja pääomatulojen eriytetyllä verotuksella on ollut Suomen lisäksi myös Ruotsissa ja Norjassa keskeinen rooli kasvaneiden tuloerojen kehityksen selittäjänä. Tanskassa ei omaksuttu muiden Pohjoismaiden tavoin 1990-luvun alussa eriytettyä tuloverotusta (ks. Tuomala 2019). Siellä tuloerot lähtivät nousuun vasta 2000-luvulla, kun Tanska siirtyi myös eräänlaiseen eriytettyyn tuloverotukseen. Pohjoismaissa muiden OECD-maiden tavoin verotuksen painopiste siirtyi pääoman ja pääomatulon verotuksesta työtulon ja kulutuksen verotuksen suuntaan.

Verouudistukset ovat kasvattaneet tulo- ja varallisuuseroja ja lisänneet varakkaiden ihmisten joukkoa, jolla on poliittista vaikutusvaltaa.

Myös Pohjoismaissa monikansalliset yhtiöt ovat kasvattaneet vaikutusvaltaansa globalisaation myötä. Bergenin kauppakorkeakoulun professorin Guttorm Schjelderupin (2016) mukaan monikansallisten yritysten osiksi ostettujen norjalaisyritysten verotettavien voittojen määrä oli yrityskaupan jälkeen 24 prosenttia pienempi kuin ennen kauppaa. Tämä on seurausta siitä, että verojärjestelmä antaa monikansallisille yhtiöille mahdollisuuden siirtää voittonsa kevyen verotuksen maihin. Näin niistä tulee omistajilleen paikallisia yrityksiä kannattavampia. Ajan mittaan ne voivat ostaa paikalliset kilpailijat pois markkinoilta.

Globalisaatio, tuloerojen kasvu ja talouskriisit

Globalisaation sivuvaikutuksiin myös kuuluvia finanssikriisejä ei juuri esiintynyt vuoden 1945 ja 1970-luvun alun välisenä aikana (Allen ja Gale 2007). Sen sijaan 1980-luvulla alkaneen rahoitussektorin sääntelyn purkamisen jälkeen niitä on esiintynyt suhteellisen tiheässä tahdissa eri puolilla maailmaa. Pohjoismaissa koettiin kaksi suurta talouskriisiä: 1990-luvun alkupuolella ja vuonna 2008 alkanut finanssikriisi. Nämä kriisit ajoittuva aikaan, jolloin R-M -malli alkoi olla jo menneisyyttä. Oliko tämä muutos sittenkään yllätys? Nimittäin Moane ja Wallerstein (1995) korostavat, että R-M -mallista keskeistä oli makrotaloudellinen vakaus, ei niinkään taloudellinen tasa-arvopyrkimys.

Tuloerojen ja talouskriisien kytkentään voidaan hahmotella useita mekanismeja. Ensinnäkin tuloerojen taso ja niiden kasvu voivat vaikuttaa eri tavoin talouden kasvuun ja vakauteen. Atkinson ja Morelli (2011) keräsivät aineistoa tuloerojen kasvun ja finanssikriisien yhteydestä. Heidän johtopäätöksensä oli, ettei aineistosta löydy mitään selkeää yhteyttä. Aineistopuutteiden takia he eivät tutkineet tuloerojen tason ja kriisien yhteyttä. Viimeaikainen tutkimus on joka tapauksessa pystynyt osoittamaan, että tuloerojen kasvu ei edistä talouskasvua ja että suuret tuloerot aiheuttavat kasvun epävakautta (ks. Ostry et al. 2014, Tuominen 2016). Varsinkin jälkimmäisellä havainnolla voidaan perustella väitettä, että suuret tuloerot lisäävät kriisiherkkyyttä.

Tuloerojen kasvu ei edistä talouskasvua, ja suuret tuloerot lisäävät talouden kriisiherkkyyttä.

Entä Suomen ja Pohjoismaiden kriisi 1990-luvun alussa? Tuloerot ennen 1990-luvun alun kriisiä olivat lähes muuttumattomat Suomessa ja Norjassa. Tuloerot lähtivät kasvuun melko pian kriisin syvimmän kohdan jälkeen. Miksi? Oliko syynä kriisistä nousussa sovellettu talouspolitiikka (ml. kiristyspolitiikka) ja/tai kriisiä edeltänyt säätelyn purkaminen sekä verojärjestelmän muutos kuten yllä todettiin?

Mikä on ollut finanssipolitiikan rooli kriiseistä nousussa?

Missä määrin erot finanssipolitiikassa selittävät kuviossa 2 havaittavia kotimaisen kysynnän6 eroja Suomessa ja Ruotsissa? Kuviosta 3 huomataan maiden välillä selvät erot sekä 1990-luvun alun että vuonna 2008 alkaneen kriisien hoidossa. Ruotsi ei näytä luopuneen R-M -mallin keynesiläistä kokonaiskysyntää ylläpitävästä finanssipolitiikasta. Molemmille kerroilla Suomessa lähdettiin kiristämään finanssipolitiikka jo taantuman aikana. Suomessa finanssipolitiikka alkoi kiristyä vuoden 2010 jälkeen. Vuoteen 2011 asti kotimainen kysyntä jaksoi nousta, mitä avittivat Vanhasen hallituksen veronkevennykset. Veronkevennyksiä perusteltiin hallituksen ohjelmassa rakenteellisilla syillä, mitä ne ikinä ovatkaan, eikä suhdannesyillä. Tätä voisi kutsua vahinkoelvytykseksi. Samoin kävi Ruotsissa, missä porvarihallitus kevensi verotusta.

Reaalinen kotimainen kysyntä Suomessa ja Ruotsissa 2000-2019, indeksi, jonka arvo vuoden 2007 viimeisellä neljänneksellä = 100
Kuvio 2. Reaalinen kotimainen kysyntä Suomessa ja Ruotsissa 2000-2019, indeksi, jonka arvo vuoden 2007 viimeisellä neljänneksellä = 100.
Suhdannetasattu julkisen sektorin primaarinen ylijäämä7 Suomessa ja Ruotsissa 1985–2019
Kuvio 3. Suhdannetasattu julkisen sektorin primaarinen ylijäämä7 Suomessa ja Ruotsissa 1985–2019.
Työttömyysaste Suomessa ja Ruotsissa 1960–2019
Kuvio 4. Työttömyysaste Suomessa ja Ruotsissa 1960–2019.

Suomessa vuodesta 2011 lähtien finanssipolitiikka muuttui kiristäväksi. Investointien alamäki käynnistyi jo 2010. Kotimainen kysyntä juuttui paikalleen. Reaalinen julkinen kulutus kasvoi Suomessa ja Ruotsissa samalla tavalla vuoteen 2010 asti. Sen jälkeen käyrät ovat erkaantuneet toisistaan. Ruotsissa taas finanssipolitiikkaa kevennettiin aluksi, mutta vuosina 2011–12 linja muuttui jonkin verran kireämmäksi. Kuviosta 2 huomataan, että vuodesta 2013 kotimaisen kysynnän käyrät ovat erkaantuneet Suomen ja Ruotsin välillä.

Finanssipolitiikka on ollut viime vuosikymmeninä huomattavasti elvyttävämpää Ruotsissa kuin Suomessa.

1990-luvun lamassa työttömyysasteet nousivat Ruotsissa poikkeuksellisen korkeaksi. Suomessa nousu oli vieläkin suurempaa. Pahimman lamavaiheen jälkeen molemmissa maissa työttömyysasteet jäivät pysyvästi selvästi korkeammalle tasolle kuin lamaa edeltävinä vuosina. Kuviosta 4 huomataan, miten vuoden 2008 jälkeen Suomen ja Ruotsin työttömyysasteita kuvaavat käyrät ovat kulkeneet lähes päällekkäin vuoden 2012 loppupuolelle asti. Sen jälkeen käyrät erkaantuivat kunnes ovat taas vuonna 2019 yhteneväiset. Erkaantumisvaihe voidaan yhdistää myös eroihin finanssipolitiikassa: Ruotsin finanssipolitiikka oli tuolloin elvyttävää, Suomen ei (Tanninen ja Tuomala 2016).

Pohjoismaiden työmarkkinat

Jo pitkään Suomessa on toistettu väitettä, että taloutemme rakenteelliset ongelmat johtuvat ”jäykistä” työmarkkinoista. On vaadittu enemmän paikallista sopimista kuten nykyisin Ruotsissa. Tosin Suomessa annettu kuva Ruotsin sopimusjärjestelmästä ei kaikilta osin pidä paikkaansa, kuten Kauhanen (2015) on osoittanut. Esimerkiksi yksityisellä sektorilla Ruotsissa on paikallista sopimista verraten vähän.

Ruotsin isoissa kaupungeissa ja erityisesti Tukholmassa ammattiliitot ovat menettäneet asemiaan. Tämä näkyy siinä, että yksilöllinen palkkaus eli työsopimuksia tekevien osuus on kasvanut isoissa kaupungeissa (ks. mm. Arbetsmarknadsekonomiska rådet 2018). Työehtosopimukset ovat edelleen isossa roolissa muualla. Vaikka Pohjoismaissa ammattiliitoilla on ollut perinteisesti iso rooli, liittojen jäsenmäärät ovat laskussa.

Keskitettyä järjestelmää, jota myös sosiaaliseksi korporatismiksi kutsutaan, on tutkimuksissa vertailtu systeemiin, jossa työehdoista sovitaan hajautetusti yritystasolla.8 Vertailu on osoittanut, että palkkaerot olivat pienemmät sosiaalisen korporatismin maissa, ja toiseksi sosiaalisen korporatismin maille tunnusomaista korkeaa ja vääristävää9 verotusta vastapainotettiin julkisten palvelujen tarjonnalla. Toisin sanottuna keskitetyssä järjestelmässä korkean verotuksen aiheuttamat tehokkuuskustannukset pystyttiin tällä tavalla sisäistämään, mikä ei ole mahdollista hajautetussa järjestelmässä. Tätä sisäistämismekanismia pidettiin keskeisenä selityksenä näiden maiden menestykselle.

Julkinen sektori työllistää muissa Pohjoismaissa enemmän kuin Suomessa.

Työmarkkinoiden joustavuutta vaativille nämä tulokset edustavat mennyttä aikaa. Onko heiluri kuitenkin heilahtamassa takaisinpäin? Tähän viittaa muun muassa OECD:n (2018) Työllisyyskatsaus, joka selvästi kyseenalaistaa hajautetun työmarkkinamallin tuomat edut. Ammattiliitojen neuvotteluvoiman heikkeneminen on ollut merkittävä tekijä monessa OECD-maassa.

Julkisen sektorin työllisten osuus kaikista työllisistä Pohjoismaissa 1960–2019
Kuvio 5. Julkisen sektorin työllisten osuus kaikista työllisistä Pohjoismaissa 1960–2019.

Koulutuksen, terveydenhoidon ja hoivapalvelujen laaja julkinen tuotanto muissa Pohjoismaissa on keskeisin selitys sille, että julkisen sektorin työllisyysosuus näissä maissa on selvästi korkeampi kuin Suomessa ja muissa kehittyneissä maissa. Muissa Pohjoismaissa terveydenhoitoon uhrataan selvästi Suomea enemmän verorahoja suhteessa bruttokansantuotteeseen. Kuviosta 5 käy ilmi, että muissa Pohjoismaissa julkisen sektorin työllisyysosuus on ollut pitkään noin 5 prosenttiyksikköä korkeampi kuin Suomessa. Ruotsissa julkisen sektorin työllisyysosuus jatkoi supistumistaan vuoden 2006 jälkeen porvarihallituksen aikana, kun yksityisen sote-sektorin tuotanto on kasvanut.

Pohjoismaisen hyvinvointimallin palauttamiseen tarvitaan sekä kansallisia että EU:n tasoisia toimia.

Julkinen sektori voi halutessaan kaventaa koko talouden palkkaeroja ennen verotusta ja pienentää siten tarvetta verojen ja tulonsiirtojen kautta tapahtuvalle uudelleenjaolle (Pirttilä ja Tuomala 2005). Tällainen mahdollisuus syntyy varsinkin monopsoniasemassa olevassa julkisessa organisaatiossa10, joka on ainoa työnantaja monissa ammateissa. Selittääkö tämä sen, että Pohjoismaissa, joissa on ollut perinteisesti muita maita pienemmät tuloerot, on myös laaja julkinen tuotanto? Onko merkkejä muutoksesta nähtävissä, koska kaikissa Pohjoismaissa on tapahtunut merkittävää tuloerojen kasvua? Lisäksi julkisella sektorilla työntekijöiden keskinäisriippuvuus on myös usein suurta, eli kunkin työntekijän panos kokonaistuotokseen riippuu myös muiden työntekijöiden panoksesta (Tuomala 1990, 2016). Tämä ilmiö voi myös selittää solidaarisen palkkapolitiikan hyväksyttävyyttä ja menneitä saavutuksia.

Lopuksi

Pohjoismaista hyvinvointimallia ei tarvitse keksiä uudelleen. Tarvitaan sen palauttamista monilta osin. Tähän tehtävään eivät kansalliset keinot yksistään riitä. Nämä muut keinot unohtuivat myös Pohjoismaissa 1980- ja 1990-luvuilla globalisaatiokehityksen kritiikittömässä edistämisessä.

Tämä näkyy erityisesti siinä, millaiseksi EU on muotoutunut. Yhteisvastuun edistämistä ajaneet politiikkajulistukset, kuten Delors-raportin suositukset, ovat jääneet toteutumatta. Yhteisvastuun puuttumisen vuoksi EU:sta tullut pikemminkin hyvin libertaari- tai uusliberalistinen projekti, missä on keskitytty lähes kokonaan keskinäisten markkinoiden vapauttamiseen. Samalla on hyväksytty implisiittisesti maiden välinen verokilpailu, joka on puolestaan edistänyt libertaariprojektin tavoitetta pienestä ja köyhtyvästä valtiosta.

Kirjoittajat

Hannu Tanninen
yliopistonlehtori
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO
hannu.tanninen at uef.fi

Matti Tuomala
emeritusprofessori
TAMPEREEN YLIOPISTO
matti.tuomala at tuni.fi

Viitteet

1 Lindbeck ja Snower (1995) antoivat tukea tällä kannalle. He eivät esittäneet mitään empiiristä näyttöä, lähinnä spekulointia.

2 Tunnetun ruotsalaisen sosiologin Göran Therbornin (2019) mukaan Ruotsi on palannut 1980-luvulta alkaneessa kehityksessä takaisin luokkayhteiskunnaksi. Kadotettu kansankoti -kirjassaan hänen kritiikissään keskeistä on finanssikapitalismin roolin nousu ruotsalaisen yhteiskunnan muutoksen selittäjänä.

3 Työn tuottavuus laskettuna työllistä kohden. Lähde: The Conference Board Total Economy Database™.

4 Robert Solowin (1993) mukaan sanaa rakenteellinen käytetään usein viestittämään, että henkilö puhuu jostakin syvällisestä tietämättä, mistä oikeasti on kysymys.

5 Tämäkin arvio on aliarvio, koska säätiöissä oleva varallisuus ei näy Forbesin listan varallisuusarvioissa. Esimerkiksi Ruotsissa Wallenbergit ovat suojanneet varallisuuttaan säätiöimällä.

6 Kotimainen kysyntä koostuu kulutuksesta ja investoinneista. Finanssipolitiikka voi vaikuttaa siihen suoraan julkisen kulutuksen ja investointien kautta ja epäsuorasti muuttamalla verotusta ja tulonsiirtoja.

7 Julkisen sektorin primaarinen ylijäämä on sen tulojen ja menojen erotus (pl. julkisen velan korkomenot), ja tässä siitä on poistettu suhdannevaihtelujen vaikutukset. Tällä mitataan finanssipoliittisten päätösten vaikutuksia erotukseksi suhdannevaihteluiden vaikutuksista, jotka tapahtuvat niistä riippumatta ja automaattisesti.

8 Ks. Summers et al. (1993) ja Tanninen (1994). Sosiaalisen korporatismin maihin on luettu lähinnä Pohjoismaat ja Itävalta.

9 Esimerkki tästä on verotuksen vaikutus työn tarjontaan.

10 Mirrlees (1976) osoittaa, että monopsonistisessa asemassa oleva voittoa maksimoiva yritys tai yhteiskunnan hyvinvointia maksimoiva julkinen organisaatio soveltaa palkka-asteikkoa, joka kaventaa työntekijöidensä palkkaeroja.

Kirjallisuus

Aaberge, R.& André, C. & Boschini, A. & Calmfors, L. & Gunnarsson, M. & Hermansen, M. & Langørgen, A. & Lindgren, P. & Orsetta, C. & Pareliussen, J. & Robling, P.-O. & Roine, J. & Sørgaard, J. (2018), Increasing Income Inequality in the Nordics, Nordic Economic Policy Review 2018.

Acemoglu, D. (2019), It’s Good Jobs, Stupid, Economics for Inclusive Prosperity, Policy Brief 13.

Allen, F. & Gale, D. (2007), An Introduction to Financial Crises, Wharton Financial Institutions Center Working Paper No. 07–20.

Arbetsmarknadsekonomiska rådet (2018), Hur fungerar kollektivavtalen? Arbetsmarknadsekonomisk rapport.

Atkinson, A.B. & Morelli, S. (2011), Economic Crises and Inequality, United Nations Development Programme, Human Development Research Paper 324 2011/06.

Dal Bó, E. & Finnan, F. & Folke, O. & Persson, T. & Rickne, J. (2018), Economic Losers and Political Winners: Sweden’s Radical Right, University of Stockholm, Institute for International Economic Studies, Mimeo.

Förster, M. & Pearson, M. (2002), Income Distribution and Poverty in the OECD Area: Trends and Driving Forces, OECD Economic Studies No. 34, 2002/I.

Jäntti, M. & Røed, K. & Naylor, R. & Björklund, A. & Bratsberg, B. & Raaum, O. & Österbacka, E. & Eriksson, T. (2006), American Exceptionalism in a New Light: A Comparison of Intergenerational Earnings Mobility in the Nordic Countries, the United Kingdom and the United States, University of Bonn, Institute for the Study of Labor, IZA Discussion Paper 1938.

Kauhanen, M. (2015), Ruotsin palkanmuodostusmalli keskitetty, liittokohtainen vai hajautettu? Talous & Yhteiskunta 43:4, 2–8.

Lancaster, K. (1973), The Dynamic Inefficiency of Capitalism, Journal of Political Economy, 81, 1092–1109.

Lindbeck, A. & Snower, D. (1995), Restructuring Production and Work, University of Stockholm, Institute for International Economic Studies, Seminar Paper 602.

Mirrlees, J. (1976), The Optimal Structure of Incentives and Authority within an Organization, The Bell Journal of Economics, 105–131.

Moene, K. (2016), The Social Upper Class under Social Democracy, Nordic Economic Policy Review, 2/2016, 245–262.

Moene, K. & Wallerstein, M. (1995), Solidaristic Wage Bargaining, Nordic Journal of Political Economy, 22, 79–94.

OECD (2011), Divided We Stand, Why Inequality Keeps Rising: An Overview of Growing Income Inequalities in OECD Countries: Main Findings, Paris, OECD.

OECD (2018), Employment Outlook 2018, Paris: OECD.

Ostry, J. & Berg, A. & Tsangarides C. (2014), Redistribution, Inequality, and Growth, IMF Staff Discussion Note, SDN/14/02.

Pirttilä, J. & Tuomala, M. (2005), Public versus Private Production Decisions: Redistribution and the Size of the Public Sector, FinanzArhiv, 61, 120–137.

Rodrik, D. (1997), Has Globalization Gone Too Far? Washington, DC: Peterson Institute for International Economics.

Rodrik, D. (2017), Populism and the Economics of Globalization. NBER Working Paper 23559.

Schjelderup, G. (2016), Taxing Mobile Capital and Profits: The Nordic Welfare States, Nordic Economic Policy Review, 2/2015, 91–114.

Solow, R. (1993), Dr. Rivlin’s Diagnosis & Mr. Clinton’s Remedy, The New York Review of Books.

Summers, L. & Gruber J. & Vergara, R. (1993), Taxation and the Structure of Labour Markets: The Case of Corporatism, Quarterly Journal of Economics, 108, 385–411.

Tanninen, H. (1994), Corporatism, the Role of Government, and Labour Supply, University of Jyväskylä, Reports from the Department of Economics and Management, No. 18.

Tanninen, H. & Tuomala, M. (2016), Talouden Finnkampen. Talous & Yhteiskunta, 44:2, 2–9.

Therborn, G. (2019), Kadotettu kansankoti. Kuinka pääoma kaappasi Ruotsin, Tampere: Vastapaino.

Tuomala, M. (1990), Optimal Wage Schedule in the Self-managed Public Sector Monopsony, julkaisematon käsikirjoitus.

Tuomala, M. (2016), Optimal Redistributive Taxation, Oxford: Oxford University Press.

Tuomala, M. (2019), Markkinat, valtio & eriarvoisuus, Tampere: Vastapaino.

Tuominen, E. (2016), Tulonjako ja talouskasvu – katsaus taloustieteelliseen kirjallisuuteen, Talous & Yhteiskunta, 44:2, 32–37.