”Parempi ajattelu synnyttää parempaa elämää” – Aalto-yliopiston professori Esa Saarisen haastattelu

T&Y 2/2020 Heikki Taimio

Filosofi Esa Saarinen opettaa ihmisiä ajattelemaan uusilla tavoilla ja kokonaisvaltaisesti. Dramaattinen koronakriisi on jo vauhdittanut ajattelun uudistumista ja voi auttaa näkemään myös ilmastonmuutoksen paljon vakavampana uhkana. Demokraattinen yhteiskunta ja kyky kokea yhteyttä toisiin ihmisiin ovat Suomen vahvuuksia, jotka helpottavat selviytymistä niin koronakriisistä kuin ilmastonmuutoksestakin. Uusien viestintäteknologioiden mahdollistama manipulaatiokoneisto pyrkii ohjaamaan ihmisiä negatiivisiin ja populistisiin ajatuksiin, mutta toisaalta koronakriisissä ihmiset havahtuvat näkemään tieteen, totuuden ja asiantuntemuksen merkityksen. Ajattelun uudistuessa myös elämäntavat voivat muuttua.

Haastattelu on tehty 30.4.2020.

Esa Saarinen
Esa Saarinen (Kuva: Maarit Kytöharju)

Olet pitänyt Aalto-yliopistossa suosittua luentosarjaa otsikolla ”Filosofia ja systeemiajattelu”. Mistä siinä oikein on kysymys?

”Filosofia ja systeemiajattelu”-luennoissa on kysymys siitä, että yritän luoda sellaisen tilanteen, jossa osallistuja voisi ajatella oman elämänsä laajempia kokonaisuuksia uudella ja elämää vahvistavalla tavalla. Ei siis ole kysymys niinkään siitä, että hän oppisi jotakin esimerkiksi filosofiasta tai systeemiajattelusta. Tässä suhteessa otsikointi on – jos ajatellaan yliopistollista käytäntöä – minulla toisenlainen. Otsikon teema ei ole niinkään ”about”, vaan se on niiden asioiden, mitä otsikko nimeää, harjoittamista omakohtaisesti osallistujan toimesta.

Tämä tarkoittaa sitä, että se on tavoitteiltaan aika lailla elämänfilosofinen. Ajatus on, että luennolla olisi vaikuttavuutta osallistujan oman ajattelun uudistumisen kautta nimenomaan hänen elämäänsä, ja että hänen oman ajattelunsa uudistuminen ei jäisi ikään kuin sen ajattelun sisään. Samalla se tarkoittaa myös sitä, ettei kysymyksessä ole niinkään oppimisen tapahtuma suhteessa johonkin sisältöön, joka minulla olisi tiedossa ennen luentosarjan alkua ja sitten toivottavasti osallistujilla yhä enemmän luentosarjan edetessä. Nimenomaan se on ikään kuin alustataloutta, jossa henkilö tulee rikastuneeksi sen kautta mitä hän sen alustan päälle rakentaa enemmänkin kuin mikä se alusta itsessään on.

Toisin sanoen se on ihmisläheistä ja konkreettista, kun yleensähän filosofiaa pidetään aika abstraktina.

Kyllä, ja yleisesti ottaen akateeminen filosofia tosiasiallisesti on abstraktia. Mutta se ei taas toisaalta tarkoita sitä, etteikö filosofiaa nimenomaan voisi harjoittaa jollakin toisenlaisella tavalla kuin sellaisella abstraktilla, käsitteelliseen ulottuvuuteen keskittyvällä tavalla.

Se on sitä mitä olen yrittänyt kehittää oikeastaan nämä vuosikymmenet koko ajan, sellaista lähestymistapaa itse filosofian tekemiseen, joka toisi sen osallistujan omaksi tekemiseksi. Se periaate, minkä usein tuon työelämäluentojeni aluksi esiin ja josta aika paljon lähden liikkeelle – ajatus, että parempi ajattelu synnyttää parempaa elämää – voisi toteutua sen kautta, että ihminen saisi sen luennon kautta itse synnytettyä jotakin omaa elämäänsä koskevia parempia ajatuksia.

“FILOSOFIA JA SYSTEEMIAJATTELU”-LUENTOJEN TAVOITTEENA ON OLLUT SAADA KUULIJAT ITSE SYNNYTTÄMÄÄN OMAA ELÄMÄÄNSÄ KOSKEVIA PAREMPIA AJATUKSIA.

Mutta koska oma elämä tapahtuu joissakin kokonaisuuksissa, siis siinä mielessä systeemeissä, niin systeemiajattelun tuominen siihen ihan otsikkotasolla ei ole kaukaa haettua. Näin sitten se otsikko ”Filosofia ja systeemiajattelu” oli hyvin luonteva lähtökohta.

Sinun siirtymiseesi Helsingin yliopistosta Otaniemeen parikymmentä vuotta sitten ilmeisesti vaikutti soveltavan matematiikan professori Raimo Hämäläinen aika paljon. Hän on systeemianalyysin harrastaja. Mikä hänen merkityksensä Sinun kuviossasi on ollut?

Minun kuviossani Raimon merkitys on ollut aivan keskeisen tärkeä. Tulin tuntemaan hänet jo 1980-luvulla. Hän oli jo silloin itse perustamansa Systeemianalyysin laboratorion esimies. Siitä sitten kehittyi yksi ihan kärkikoulutusohjelmia Teknilliseen korkeakouluun.

Löytyykö filosofian historiasta mitään vastaavaa ajattelua ja oletko ammentanut sieltä?

Kyllä minä ammennan omalla tavallani filosofian historiasta. Minulla on ääretön kunnioitus filosofian, ajattelun ja sivistyksen historiaa kohtaan, ja olen siinä mielessä aika lailla vanhan koulun miehiä. Olen kirjojen rakastaja. Mutta siitä huolimatta siinä tavoitteessa, mikä minulla filosofiassa on, on enemmänkin sokraattista pyrkimystä, jossa filosofi itse ei niinkään pyri opettamaan jotakin sisältöä jollekin omistautuneelle vaan avaa keskustelun siinä Ateenan kadulla sen henkilön kanssa, joka siihen sattuu tulemaan, elämää jotakin suunnasta lähestyen ja koskien.

Eikös Sokrateen tapana ollut esittää kysymyksiä?

Niin, Sokrates operoi kysymyksillä. Minähän en näennäisesti operoi kysymyksillä, mutta tosiasiassa mielestäni kuitenkin operoin kysymyksillä, syvemmin ajatellen, koska minähän en operoi väitelauseilla. Se on enemmänkin niin, että se kysymys lähtee väreilemään sen kautta, etten tarjoa selvää ratkaisua tai edes selvää näkökulmaa johonkin asiaan vaan pikemminkin ehdotuksia sille, voisiko jollakin tavalla jokin olla. Kuvaillessani vaikkapa jonkun esimerkin herää näkymä siihen, miten joku voi jossakin tilanteessa toimia arvostettavasti, kohottavasti tai koskettavasti ja jollakin tavalla inhimillisesti rikastavasti.

”Tärkeämpää kuin uusi tieto on ajattelun liike.”

Tässä tulee mieleen välittömästi sellainen tieto, jonka olen joskus jostakin napannut selitykseksi, miksi juutalaisilla on niin huomattava asema tieteessä: juutalaiseen kasvatukseen kuuluu se, että lapsia opetetaan esittämään oikeita kysymyksiä.

No joo, jos noin on, niin minun on helppo uskoa. Jos ihminen oppii esittämään kysymyksiä, niin se on kyllä valtavalla tavalla eteenpäin vievä voima. Periaatteen ”parempi ajattelu synnyttää parempaa elämää” rinnalla usein pallottelen – oikeastaan tämä on vielä pitempiaikainen tietoinen kiteytys – sillä, että ”tärkeämpää kuin uusi tieto on ajattelun liike”. Joskus siellä missä halutaan uudistuvuutta, uusi tieto saattaa esittäytyä jo niin pitkälti rajautuneena, että se on enemmänkin aika marginaalinen lisä eikä avaus johonkin kokonaan uuteen niin kuin se kysymys saattaa olla avaus kokonaan uuteen ja siinä mielessä siis siihen, mitä kutsun ajattelun liikkeeksi.

Koronakriisi on muuttanut ajattelua kokonaisvaltaisemmaksi

Filosofiaa voidaan sanoa ”kaikkien tieteiden äidiksi” – vähän klisee mutta tavallaan tottakin. Se voi hyvin kommentoida muita tieteitä tai muiden tieteenalojen tekemisiä ja kysymyksiä. Olen valinnut tämän haastattelun aiheiksi aikamme kaksi suurta mullistusta ja polttavaa ongelmakokonaisuutta, ilmastonmuutoksen ja koronakriisin. Minulla ei ole minkäänlaista ennakkokäsitystä, mitä Sinulla tai filosofialla ylipäänsä olisi sanottavaa niistä. Edellinen – vaikka onkin jo ”päällä” – ajoittuu pitkälle aikavälille ja jälkimmäinen lyhyelle aikavälille. Akuutimmassa koronakriisissä ilmastonmuutos on jäänyt vähän taka-alalle, mutta eihän itse ongelma ole mihinkään kadonnut. Mikä siinä on olennaista tai fundamentaalista systeemiajattelun näkökulmasta?

Minä ehkä tulisin ilmastokysymykseen koronakysymyksen kautta. Jo ennen koronaa minulla oli sellainen yleistuntuma, että tarvitaan jotain dramaattista, jotta ihmiset laajalti ja edes valistuneina itseään pitävät ihmiset edes länsimaissa alkaisivat toden teolla ajatella ilmastonmuutosta niin kuin sitä täytyy ajatella kokonaisuutta koskevana kysymyksenä.

Minusta tämä kokonaisuuden näkökulman hämärtyminen ja rikkoutuminen myös yliopistojen sisällä tuntui sellaiselta organisoitumisen tavalta, että on hyvin vaikea kuvitella, miten toden teolla havahtuminen voi tapahtua, jos ei tapahdu jotakin sellaista dramaattista, joka jollakin tavalla kykenisi nostamaan ihmisissä korkeammalle sen oivalluksen, että me olemme yhdessä tässä liemessä. Ja tämä koronan aiheuttama iso oivallus on, että yhdessä saimme aikaan sen vaikutuksen, mikä nyt uhkaa meitä.

Mielestäni korona on näiltä osin siirtänyt viisaria aivan oleellisesti kokonaisuutta hahmottavampaan suuntaan kuin missä vielä oltiin kaksi kuukautta sitten. Jos ajattelemme ilmastonmuutoksen edellyttämiä ihmiskunnan uudelleenorganisoitumisen imperatiiveja, niin mielestäni se on erinomainen uutinen.

ON TARVITTU JOTAKIN DRAMAATTISTA, MIKÄ HAVAHDUTTAISI IHMISET TODEN TEOLLA AJATTELEMAAN ILMASTONMUUTOSTA.

Siis korona on ollut sellainen herättävä tekijä, mitä taas ilmastonmuutos ei ole ollut, vaikka siihen on liitetty mm. meillä viimeksi kulunut lumeton talvi Etelä-Suomessa tai jotkut luonnonkatastrofit maailmalla. Ilmaston lämpeneminen tapahtuu niin hitaasti, että ihmiset eivät herää siihenkään.

Tuo on hyvä pointti. Jos kysytään, mikä on systeemiajattelussa fundamentaalista, niin sanoisin, että sitä on viiveen ja yhteisvaikutuksen käsitteet. Yhteisvaikutus tarkoittaa sitä, että se vaikutus, mikä syntyy – se uusi tila, minkä kanssa ollaan tekemisissä – ei palaudu johonkin yhteen erilliseen asiaan, joka aiheuttaisi jonkun seurauksen, toisin kuin meidän intuitiivinen ja arkipäiväinen ajattelumme lähtökohtaisesti olettaa. Itse asiassa muutoshan keskeisesti tapahtuu niin, että useampi tekijä vaikuttaa toinen toisiinsa niin, että kana ja muna ovat molemmat samanaikaisesti osa sitä muutoksen tapahtumaa.

Yhteisvaikutuksen hahmottamisen vaikeus on minusta ajattelun suunnalta arvioiden meidän kohtalonkysymyksemme. Miten nopeasti ihmissuku oppii ajattelemaan tavalla, joka hahmottaa nykyistä täsmällisemmin yhteisvaikutusta erikoisesti siinä tapauksessa, että se syntyy viiveellä niin kuin lähtökohtaisesti kaikkialla, missä se on kiinnostavaa ja dramaattista ja potentiaalisesti traagista?

Jokin vaikuttaa johonkin, mutta samanaikaisesti jokin vaikuttaa siihen ensin mainittuun, mutta ehkäpä jostakin epäsuorasti syntyykin sellaista kiihdyttävyyttä, joka lähteekin viemään sitä prosessia valtavalla tavalla yhtäkkiä eteenpäin, ylöspäin tai vastaavasti alaspäin. Viiveen käsitteen keskeisyys yhteisvaikuttavuuden ohella on se, mihin systeemiajattelu kohdistaa meidän huomiomme.

Viiveet ja yhteisvaikutukset ovat fundamentaalisia käsitteitä systeemiajattelussa.

Mutta pahaksi onneksi systeemiajattelu taas puolestaan herkästi on sellaista ajattelua, joka tarkastelee ulkoa päin sitä kokonaisuutta mitä se mallintaa. Näin sitten ihmisen, joka on sisällä jossakin kokonaisuudessa, on vaikea käytännössä soveltaa omaan ympäristöönsä, koska hän ei pääse siitä omasta ympäristöstään ulos ja käytännössä vain kuvittelee, mikä se itse asiassa oikeastaan on. Siitä syystä se henkilö, joka hallitsee systeemiajattelua, saattaa käytännössä toimia tosi systeemiälyttömästi.

Viivehän näkyi jopa koronassa siten, että aika hitaasti kuitenkin eri tahot alkoivat ajatella, että se mikä koskee Kiinaa tai Italiaa, koskee myös meitä. Se on aika henkeäsalpaavaa, kuinka hitaasti edes älyllisesti tuon asian suhteen hahmotus lähti tarkentumaan.

Mutta hyvä uutinen on se, että tosiasiassahan demokratiat ovat järjestelmätasolla pystyneet reagoimaan hyvinkin nopeasti. Tätä ei uskottu demokratioista, vaan päinvastoin yksi keskeinen teema, mitä useasti toistettiin, oli juuri se, että demokratiat itse asiassa ovat ikään kuin laiskoja tai jollakin tavalla hampaattomia. Ne ovat kykenemättömiä tarttumaan todellisiin ongelmiin, koska ainahan on joku porukka, joka jostakin syystä vastustaa sillä hetkellä.

Nopea reagoiminen koronakriisiin on osoittanut, että demokraattiset yhteiskunnat pystyvät ohjaamaan itseään.

Koronakriisiin reagoiminen mielestäni osoittaa sen, että demokratiat pystyvät tosiasiassa muuhun kuin siihen, mikä vähän aikaa sitten väistämättä näyttivät ajautuvan, siis jonkinlaiselle tuuliajolle, jossa populistisin pystyy sitten nappaamaan sen haltuunsa verbaalisilla kyvyillään tai jollakin muulla manipulatiivisella hypnoosilla. On osoittautunut, ettei asia ole pelkästään noin, vaan itse asiassa myös sellaiset demokratiat kuin vaikkapa Uusi-Seelanti ja Suomi ovat tuoneet esiin sen, että demokraattiset yhteiskunnat pystyvät ohjaamaan itseään. Tämä herättää optimismia sen suhteen, että kenties me kykenisimme myös tämän haastetasossaan moninkertaisemman ongelman eli ilmastonmuutoksen suhteen korjaamaan sitä kurssia, millä me ihmiskuntana tällä hetkellä ollaan.

Ilmastonmuutos on eksistentiaalinen uhka

Löytyykö filosofian historiasta mitään keskustelua tällaisista vastaavan luokan mullistuksista kuin ilmastonmuutos tai koronakriisi? Pandemioitahan on ollut aikaisemmin, mutta ilmastonmuutosta ei.

Useinhan sanotaan, että toinen maailmansota ravisteli myös ajattelua ja filosofiaa. Minulle ei kuitenkaan tule filosofian historiasta mieleen sellaista selvää viitepistettä, jossa jokin mullistus, jonka yhteiskunta koki, olisi antanut aihetta siihen, että syntyy joku mullistuksen jälkeiseen maailmaan nähden kattavampi ja toimivampi ajattelemisen tapa. Mutta se voi olla myös osasyynä siihen, että aikaisemmat kriisit ovat kuitenkin jollakin tavalla levittäytyneet yhteiskunnan tielle ikään kuin ylhäältä alas eivätkä kuten korona ihmisten arkisen kanssakäymisen funktiona ja kertarysäyksellä. Me puhumme kuitenkin viikoista ja kuukausista.

Ajatellaan nyt vaikkapa, että rokotteeseen voisi kulua kaikkein optimistisimpien arvioiden mukaan minimissään vuosi. Mutta jos ajatellaan, kuinka kauan jatkosota kesti, niin siihen nähdenhän vuosi on aika lyhyt aika. Sellainen aikaperspektiivi voi olla lyhyydessään taas hyvä asia, koska se tuo jonkun asteista uskoa siihen, että voisimme sitten pandemian jälkeen löytää ratkaisuja toisiin kysymyksiin, joissa se katastrofi uhkaa suuremmalla viiveellä kuin mitä tässä koronassa se uhkasi, ja ryhtyä sellaisiin toimiin, jotka sitten vievät ihmiskuntana oikeaan suuntaan.

Näissähän on se ero, että kukaan ei varmaan pidä koronakriisiä tai koronavirusta ihmiskunnan eksistentiaalisena uhkana, mitä taas ilmastonmuutos ilman muuta on.

Kyllä. Mutta siinä eksistentiaalisessa uhassa on juuri se hankaluus, että kun se jäsentyy vaikkapa lumettomana talvena tai minä tahansa, on niin helppo kuitenkin ajatella, onko se lumeton talvi nyt niin paha juttu loppujen lopuksi. Jos nyt äärisääolosuhteita on vähän enemmän, niin harmin paikka, mutta onko se nyt niin iso asia kuitenkaan? Juuri ilmastonmuutoksen hahmottaminen uhkana on osa sitä ongelmatiikkaa, minkä kanssa olemme tässä tekemisissä. Siinä suhteessa korona on hahmotuksellisesti ihan valtavasti helpompi.

KORONAVIRUS ON PALJON HELPOMPI HAHMOTTAA UHKANA KUIN ILMASTONMUUTOS.

Mutta tästä puolestaan seuraa, että on valtavan tärkeää, että älymystö, tieteentekijät ja myös erilaiset muut mielipidevaikuttajat ja johtajat hahmottavat sitä kokonaisuutta niin kuin se todellisuudessa on. Sitä kautta he myös onnistuvat kommunikoimaan sen, mikä se kokonaisuus eteenpäin katsottaessa uhkana todellisuudessa on, niin realistisesti, että ihmiset pystyvät siihen nähden myös mukauttamaan jokapäiväistä elämäänsä.

Millä tavalla ihmiset voivat saada uskoa ja optimismia, että ilmastonmuutoksestakin selvitään? Olisiko se niin, että jos koronakriisistä selvitään, niin se usko vahvistuu myös ilmastonmuutoksen suhteen?

Jos ja kun koronakriisistä selvitään, niin oikeastaan uskon, että se tulee lisäämään ihmisten uskoa siihen, että muihinkin tällaisiin uudenlaisiin haasteisiin, jotka koskevat meitä luonnon olentoina – koronakriisissä on toisaalta kysymys siitäkin – voitaisiin kyetä vastaamaan kuten me tähän onnistuimme vastaamaan. Minusta tuo on toiveikkuutta herättävä näkymä.

Toinen koronan jälkeiseen maailmaan liittyvä kysymys on mielestäni se, missä mitassa sellaiset arjen organisoimisen tavat mitä nyt on syntynyt, jäävät päälle, ja missä mitassa ne arjen organisoimisen muodot, joita tässä nyt on pakolla syntynyt, ovat sellaisia, että ne ovat itse asiassa ympäristön kannalta parempia ja joiltakin osin dramaattisesti parempia kuin ne, mitkä näyttivät välttämättömiltä vielä pari kuukautta sitten.

SELVIYTYÄKSEMME KORONAKRIISISTÄ VOIMME USKOA VAHVEMMIN SELVIÄVÄMME MYÖS ILMASTONMUUTOKSESTA JA MUUTTAA ELINTAPOJAMME.

Edelleen missä mitassa ihmiset sen oman elämänsä elämisen ulottuvuudessa löytävät tästä koronatodellisuuden sisältä ympäristön kannalta kestävämpiä ja oman elämänsä ulottuvuudessa merkityksellisempiä toimeliaisuuden muotoja? Tässä on nyt aivan selvästi paljastunut, ja luulen, että aika monelle on ollut melkoinen yllätyskin, kuinka paljon yhteiskunnassa on itse asiassa sellaista toimeliaisuutta ja myös erilaista vaatimusta ja houkutusta, jotka ovat aivan höpöhöpöä. Se on täyttä näennäistoimeliaisuutta ja -touhuamista mutta sellaista kuitenkin, joka tuhoaa maapalloa ja sitä kautta kuluttaa niitä voimavaroja, joita meillä kuitenkin on vain äärellinen määrä ainoastaan olemassa.

Tämä herättää sen kysymyksen, onko mahdollista, että ihmiset koronan jälkeisessä maailmassa tässä suhteessa ja kuinka laajalti haluavat elää toisin oman toimeliaisuutensa kanssa niiden muutamien vuosien suhteen, mitä meillä kullakin on itse asiassa elämässä elettävinä. Se, onko meidän keskityttävä niin paljon loppujen lopuksi vaikkapa itsemme viihdyttämiseen kuin nyt olemme keskittyneet, voi olla joku kysymys, joka herää ihmisille. Kaikki se touhuaminen, mitä touhusin ennen koronaa… kuinka paljon se tuotti minulle loppujen lopuksi merkityksellisyyden tunnetta tai onnellisuuttakaan? Luulen, että aika monet ovat panneet vähän ihmetykselläkin merkille sen, kuinka on mahdollista, että minun päiväni täyttyivät jostakin vuosi toisensa jälkeen. Nyt kun se on pois, niin oikeastaan huomaa, ettei sitä kaipaakaan paljoa.

Esa Saarinen
Esa Saarinen (Kuva: Maarit Kytöharju)

Kyllä minä luulen, että aika monelle ihmiselle kuitenkin on noussut aikaisempaa alleviivatummin ainakin esiin se keskeinen kysymys, miten minä haluan oikeastaan elämäni elää. Se on yksi niistä kysymyksistä, jotka ovat oikeita, ja yksi niitä parhaita kysymyksiä.

Koronakriisin myötä tieteen arvostus kasvaa

Varmaankaan ei historiassa ole koskaan nojauduttu pandemioiden yhteydessä niin paljon tieteelliseen tutkimukseen ja tiedepohjaiseen päätöksentekoon kuin nyt. Näetkö, että tieteen asema tässä ja jatkossa ehkä myös ilmastonmuutoksen suhteen on vahvistunut?

Tämä havainto on mielestäni aivan keskeinen toivoa vahvistava tekijä myös siitä näkökulmasta, että ihmiset hyvin laajalti kuuntelevat tiedettä ja asiantuntijoita, erotuksena demagogit ja somepöpötys. Olennainen asia on, että tuskin koskaan koko television historiassa on samalla frekvenssillä iltauutisissa päivä toisensa jälkeen ollut tiedetaustaisia ihmisiä puhumassa.

”Mikä tahansa tie ilmastonmuutoksesta ulos jollekin kestävälle pohjalle edellyttää tieteen ottamista valtavalla tavalla keskiöön.”

Tämä tosiasia tietysti on siinä mielessä tärkeä, että mikä tahansa tie ilmastonmuutoksesta ulos jollekin kestävälle pohjalle edellyttää tieteen ottamista valtavalla tavalla keskiöön. Tämä taas puolestaan edellyttää sitä, että ihmiset myös omassa arkisessa elämässään hyväksyvät tiedon ohjaavaksi tekijäksi ja sitä kautta ne tahot, jotka tietoa sekä tuottavat että eteenpäin viestivät. Tämä on kaiken kaikkiaan erittäin positiivista.

Mutta siinä on toinenkin positiivinen asia. Yksi populismin keskeinen sikiämisalusta on se, että kun ihmisillä ei ole käsitystä siitä, mikä tosiasiassa on se kokonaisuus, missä me elämme, niin voidaan väittää siitä kokonaisuudesta joiltakin osin mitä tahansa, ”missä EU, siellä ongelma”-tyyppisesti. Voidaan poimia ainoastaan joku väitetty direktiivi ilman, että sitä on olemassakaan, mutta se kuulostaa sellaiselta, että sellainenkin direktiivi voisi olla olemassa. Tämä voi puolestaan kiihottaa jonkun tähän asti rationaaliseksi oletetun yhteiskunnan, sanotaan vaikka Englannin, sisällä miljoonat ihmiset sellaiseen suuntaan, mihin he eivät rationaalisesti ajatellen eivät olisi välttämättä menneet.

Nyt alkaa selvitä se, että on sellaisia tahoja, joita tarvitsemme yhteiskunnassa. Tarvitsemme esimerkiksi sellaisen kuin Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Oikeasti tarvitaan sellaisia henkilöitä, jotka pystyvät ajattelemaan jo ennakolta, mitä tarvitaan pahan päivän varalta joihinkin kallioluolissa oleviin varastoihin, ja oikeasti ne pitää ostaa sinne valmiiksi. On paljon sellaista tekemistä, joka on nyt paljastunut siinä arvossaan. On hyvä asia, kun se on paljastunut niin laajalti koko kansakunnan katseen alla.

Populismin mahdollisuudet kaventuvat, kun tajutaan paremmin, että yhteiskunnassa tarvitaan tiedettä ja asiantuntijoita.

Huolimatta erilaisista valtavista uhkista – tietysti en tiedä, miten moneen asiaan löydetään käytännön ratkaisut lyhyellä tähtäyksellä – yleisesti ottaen ajattelen, että meillä on hyvät mahdollisuudet suomalaisena yhteiskuntana tulla tästä itse asiassa vahvempana ulos, koska uskon, että populismin mahdollisuudet kapenevat sen kautta, kun ihmisille selviää, mitä kaikkea esimerkiksi veromarkoin saadaan aikaiseksi. Se, että ylläpidetään joitakin varmuusvarastoja, maksaa jotakin.

Paradoksaalisesti Terveyden ja hyvinvoinnin laitoshan nimenomaan oli erittäin kovien leikkaustoimien kohteena ihan vasta pari vuotta sitten. Nyt se pieni porukka, mikä siellä on jäljellä, todella urhoollisesti tekee sellaista työtä, mitä koko kansakunta seuraa. Tämä muistuttaa siitä, että meidän täytyy ylläpitää yhteiskunnassa sellaistakin, mikä ei paljastu arvokkaaksi automaattisesti jokaiselle maidonjuojalle. Mutta se on yhä useammalle selvää, että se on arvokasta.

KORONAKRIISI ON LISÄNNYT KAIKENLAISEN HOIVATYÖN ARVOSTUSTA.

Samalla myös uskon, että kaikenlainen hoivatyöhön liittyvä arvostus on kasvanut, kun on havahduttu siihen, että sitä oikeasti tarvitaan. Tajutaan se, että hetkinen, kun en nyt pääsekään mummini luokse, niin jonkun pitää siellä sitten tehdä niitä asioita, mitä kenties minä olisin voinut tehdä, mutta nyt en voi, kun en edes saa tavata. Näkymättömän työn arvostuksen nouseminen esiin on välttämätöntä, jotta meillä on realistinen kuva siitä kokonaisuudesta, minkä me toistemme kanssa muodostamme, ja jotta me emme sitten innostu jostakin yksittäistä asiaa esiin nostavasta rääväsuuporukasta.

Kyky kokea yhteyttä kanssaihmisiin on Suomen vahvuustekijä

Koronakriisiinhän on reagoitu toimilla, joista sanotaan ”maksoi mitä maksoi”. Voisin hyvin kuvitella, että sitten ymmärretään paremmin myös se, kuinka myös ilmastonmuutokseen pitää suhtautua samalla tavalla.

Kyllä, minun mielestäni se on juuri noin. Jotkut ihmiset hankkivat tällä hetkellä elinkeinonsa vaikkapa turvesoilta. Jos turvesoita ei ilmastosyistä ole aihetta jatkossa käyttää niin kuin niitä on tähän asti käytetty, niin silloin niille ihmisille pitää jollakin tavalla korvata se, minkä he menettävät, jotta he voivat sitten elää arvokkaasti tästä eteenkin päin. Meillä mielestäni Suomessa pienenä yhteiskuntana on se mahdollisuus, että kykenemme jatkossakin kokemaan myötätuntoa toisiimme nähden.

Sitä kautta sellainen tie, jolla jonkun asteisesti mielestäni jo aika pitkälti oltiin, sellainen amerikkalaisen yhteiskunnan suunta – mitä se sitten tarkoittaakaan yksityiskohdissaan – on aivan selvästi täysin umpikujassa. Se heijastuu takaisin meille. Meidän yhteiskuntamme on itse asiassa paljon kehittyneempi kuin Yhdysvallat, ja tämä oivallus motivoi meitä kehittämään sitä mitä meillä tällä hetkellä tässä jo on. Yksi inhimillisesti ajatellen keskeinen tekijä siinä on se, että meillä on myötätuntoa toisiamme kohtaan katsomatta, missä se toinen on tai mitä hän tekee tai minkä näköinen hän on, toisin kuin Yhdysvalloissa, missä ei ole myötätuntoa toisia kohtaan muuten kuin kenties siinä lähellä olevia oman seurakunnan ihmisiä kohtaan.

Siellähän on se asenne, että jokainen on oman onnensa seppä. Jonkin verran on kuitenkin myös hyväntekeväisyyttä. Voisin tässä mainita, että meidän taloyhtiömme pihalle ovat lapset liidulla kirjoittaneet isoin kirjaimin: ”Me selviämme tästä yhdessä.” Tämä on enempi pohjoismaista ajattelua. Aika vähän on mielestäni käytetty vanhaa sanontaa, että ollaan kaikki samassa veneessä. Mitä Sinun näkökulmastasi tarkoittaa tällainen samassa veneessä oleminen?

Minusta fundamentaalinen tekijä liittyy siihen, mitä sanoin hetki sitten. Tulisin siihen seuraavanlaisen ajatuskulun kautta. Yksi kaverini täytti 70 vuotta, ja me olimme siellä juhlissa Pipsan kanssa. Hän on aika varakas henkilö, ja siellä oli hänen varakkaita kavereitaan, noin sata pariskuntaa smokeissa ja iltapuvuissa. Siinä missä istuin oli yksi aika tunnettu suomalainen miljonääri. Kysyin häneltä, montako sellaista henkilöä arvelet olevan tässä salissa, joiden mielestä hänen varallisuutensa tulisi moninkertaistua samanaikaisesti, kun heikoimmin toimeen tulevien ihmisten Suomessa ei tule saada mitään lisää. Hän sanoi, ettei täällä ole ketään sellaisia.

Suomalaisilla on monia yhdistäviä tekijöitä, jotka helpottavat myötätunnon kokemista kanssaihmisiä kohtaan.

Siis ei suomalainen ajattele sillä tavalla, että minun varallisuuteni, joka voi olla esimerkiksi 10 miljoonaa euroa, pitäisi olla 50 miljoonaa samalla kun kenenkään, joka elää peruspalkalla, ei tule saada mitään lisää. Meillä on kaikilla kuitenkin joku sellainen keskeinen yhteys toisiimme ihan siihen viimeiseen henkilöön asti joillakin kriteereillä. Tästä syystä meidän kykymme kokea myötätuntoisuutta sen kollektiivin, mitä me kuitenkin sitten muodostamme toistemme kanssa, tasolla on minusta sellainen fundamentti, jota esimerkiksi Yhdysvalloissa tai edes briteissä ei ole.

Siinä voi olla monia eri syitä, miksi jossakin maassa sellaista ei ole, mutta se keskeinen pointti meidän osaltamme on mielestäni se, että meillä on peruskoulu, kansanarmeija, rippikoulu…siinä on kaikenlaisia tällaisia yhdistäviä tekijöitä. Myös se, että meillä saattoi olla kuitenkin historiassa esimerkiksi sellaisia johtajia, jotka ovat halunneetkin olla koko kansan johtajia ja siinä mielessä yhdistäviä. Toisaalta myös meidän kriisikokemuksistamme ehkä määrittelevin, sotakokemus, itse asiassa oli yhdistävä. Tästä kaikesta seuraa se, että tässä on mielestäni keskeistä kyky kokea yhteyttä toisiin. Tätä kykyä on sellaisella tavalla, joka on koronakriisissä jo osoittanut voimansa.

Yhdysvalloissa keskeinen erottava tekijä on rasismi. Meillähän se ilmenee toisinaan maahanmuuttajien vastustamisena. Mutta voimmeko kokea olevamme samassa veneessä esimerkiksi afrikkalaisten kanssa?

Uskon, ettemme juuri koe olevamme samassa veneessä afrikkalaisten kanssa. Kokemus suomalaisena rajoittuu oikeastaan meihin suomalaisiin tai lähiympäristöön, mutta se samassa veneessä olevuus on keskeisesti kokemusta toisten suomalaisten kanssa. Mutta samanaikaisesti on joku vastahaansakki, sillä ainahan joku 20 prosenttia löytyy. On YouTubessa ihan mikä tahansa video, niin aina siellä on joku 15–20 prosenttia, ehdottomasti yli 10 prosentin miinuspeukutus, vaikka olisi ihan mitä tahansa, kuinka loistokasta hyvänsä. On erilaisia syitä, miksi ihmiset voivat siitä ylivoimaisesta valtavirrasta poiketa ja olla ylpeitä siitä, että he näin tekevät.

SUURIN OSA SUOMALAISISTA KOKEE OLEVANSA SAMASSA VENEESSÄ.

Yleisesti ottaen sanoisin, että me suomalaiset lukeudumme niihin ihmisiin, jotka täällä ovat. Huolimatta siitä, että me olemme olleet aika lailla homogeeninen porukka, niin meidän sisäinen rasismimme ei ole joutunut ottamaan niin vahvasti kantaa, että se olisi sen takia lähtenyt ruokkiutumaan ja kasvamaan, ja miten vaikka Ranskassa on asian laita. Tämän takia meillä on voimia kokea, että kaikki suomalaiset ovat samassa veneessä. Se on minusta tärkeä kansallisvaltion vahvuustekijä, jos ihmiset siihen kykenevät.

Tässä koronakriisissähän on ollut myös selvästi nähtävissä, että on helpompi ylittää luokka-, poliittisia ja ideologisia eroja. Oppositio on aika hampaaton, ja esimerkiksi työmarkkinajärjestöt toimivat aika lailla samansuuntaisesti.

Kyllä.

Uudet viestintäteknologiat ovat lisänneet mahdollisuuksia manipulointiin

Samalla kuitenkin näemme myös populistisia ja nationalistisia reaktioita sekä koronakriisiin että erityisesti ilmastonmuutokseen. Voiko niitä sanoa suoraan järjenvastaisiksi tai kenties vain rajallisen järjellisiksi tms.?

Minusta avainkysymys oikeastaan koskee sitä, missä mitassa ihmiset innostuvat vihasta, kun meidän omassa ajassamme manipulaation mahdollisuus on aivan ennenäkemätön. Me olemme nähneet, että Yhdysvalloissa ihmiset innostuvat ihan valtavasti vihasta. Myös briteissä itse asiassa ihmiset ovat olleet kaiken aikaa aika innostuneita olemaan vihoissaan esimerkiksi Euroopan unionille.

”Ihminen on helpommin lietsottavissa vihaan kuin innostettavissa rakkauteen tai myötätuntoisuuteen.”

Nyt jos kysytään tästä näkökulmasta suomalaisia koskien, olemmeko me innostuneet olemaan vihoissamme johonkin päin, niin sanoisin, ettemme ole olleet kauhean innostuneita siitä. Tässä kohdassa suomalainen jotenkin…se ei ole leppoisuutta, vaan tietynlaista elämän nöyryyttä tulee mukaan mielestäni rakentavana tekijänä eksistentiaalisesti. Ehkä se on myös tietynlaista tietoisuutta siitä, että elämä itse on isompi asia kuin mitä me olemme.

Jos Mannerheimin patsas on tuossa Mannerheimintien päässä, niin ei se nyt kauhean valtava patsas ole. Se on sentyyppinen asenne, että jos Kimi Räikkönen voitti jonkun kisan, niin hänen kommenttinsa oli tyylillisesti, että ei tässä ole nyt syytä niin kauheasti kumminkaan revitellä puoleen eikä toiseen, koska elämä jatkuu kuitenkin enemmän tai vähemmän niissä puitteissa kuin tähänkin asti. Tämä jossakin määrin suojaa meitä siltä, mikä monessa muussa maassa viestintäteknologioiden kautta hallitsemattomana lietsoo sitä puolta ihmisyydessä, jonka tiedetään myös tieteen kautta olevan vahvempi: negatiivinen ennemmin kuin positiivinen yksilötasolla.

Ihminen on helpommin lietsottavissa vihaan kuin innostettavissa rakkauteen tai myötätuntoisuuteen. Siitä syystä lyhyellä tähtäyksellä on tapahtunut, että uusien viestintäteknologioiden vaikutuksesta sellaisissa maissa, joissa jo muutenkin on pohjaa sille, että negatiivinen voi ohjata ihmisiä, on ruokkinut poliittisesti sellaisia seurauksia, joista kaikkein groteskein on tietysti Donald Trumpin valinta ja hänen suosionsa yhä edelleen.

Mielestäni se ei ole mitään muuta kuin ihmisten innostusta, kun jotakin lynkataan. Se on sitä filosofiaa, että kun jotakin kiusataan, ja sitten menet mukaan siihen, kun koet olevasi oikeassa porukassa katsomatta sitä, miltä siitä tuntuu, jota kiusataan. Mutta väittäisin, ettei sille ole kauhean paljon kuitenkaan meidän yhteisössämme edelleenkään hengitystilaa. Siinä suhteessa mielestäni meissä on tiettyä maanläheistä tervettä järkeä, ja toivottavasti ei jatkossakaan kukaan lipeväkielinen populisti lähde viemään yhteiskuntaamme johonkin väärään suuntaan kauemmas kuin mihin se on nyt mennyt.

Suomalaisten reaktiota tähän kriisiin voisi ehkä luonnehtia niin, että ei ole lähdetty suuremmin syyttelemään muita tai muita maita, vaan ennemminkin asenne on ollut urheilutermein ilmaistuna se, että ”me teemme parhaamme, ja katsotaan mihin se riittää”.

Hahhah, just niin! Tuo on minusta suomalaisuuden lause muutenkin: teemme parhaamme, ja katsotaan mihin se riittää. Tavallaan on se sitten olympiavoittaja tai se, joka putoaa karsinnoissa, tuo on silti se asenne. Jollakin tasolla me nykyisin myös hyväksymme sen eri tavalla kuin aikaisemmin. Me olemme oikeastaan innostuneita siitä, että me olemme tällaisia. Me emme ole röyhistelijöitä.

SUOMALAISESSA YHTEISKUNNASSA EI OLE OLLUT KOVIN PALJON TILAA VIHANLIETSONNALLE.

On puhuttu paljon uudesta totuuden jälkeisestä ajasta, jossa poliittista kannatusta on mahdollista kerätä suoranaisilla valheilla ja tieteen ja asiantuntijuuden vähättelyllä. Voisiko totuuden arvostus kuitenkin lisääntyä koronakriisin ja ehkä myös ilmastonmuutoksen etenemisen myötä?

Lähtisin liikkeelle siitä, että mitäänhän hyvää kehitystä ei voi seurata, jos totuutta ei arvosteta totuutena. Totuudellisuuden ja rationaalisuuden instituutiot ovat yhteiskunnan kehityksen ja uudistumisen kannalta kaikissa skenaarioissa välttämättömiä. Esimerkiksi oikeuslaitos on yksi rationaalisuuden instituutio. Myös vakaa ja vastuullinen lehdistö on yksi rationaalisuuden instituutio.

Nyt uusien viestintäteknologioiden kehityksen seurauksena on tapahtunut se, että lyhyellä tähtäyksellä, toisin kuin vielä 90-luvulla kuviteltiin, ne ovatkin tarjonneet diktaattoreille ja eräille muille autoritaarisille voimille valtavat mahdollisuudet ihmisten manipulaatioon. Mutta fundamentaalinen tekijä on se, että ihmisten halu tulla manipuloiduiksi on paljon suurempi kuin miksi se uskottiin 90-luvulla.

Sitä kautta myös toisin ilmaisten ihmisten halu kehittää itseään todellisuuden ymmärtämisen ulottuvuudessa ja siinä mielessä kansalaisina, jää alle, kun manipulaatiokoneisto sylkee houkutusta kehittää omia yksilöllisyyksiään kuluttajana. Kuluttajana olevuuden valtava voimistuminen avaa väylän manipulaatiolle, koska sen kuluttamisen yhteyteen voidaan kytkeä, niin kuin on nähty, sellaisia asioita, jotka vievät sitten aivan muita asioita johonkin tiettyyn suuntaan vaikkapa jossakin presidentinvaalien äänestyksessä.

”Ihmisten halu tulla manipuloiduiksi on paljon suurempi kuin miksi se uskottiin 90-luvulla.”

Samanaikaisesti olemme kuvitelleet viestialustana jonkun kansainvälisen Facebookin olevan jollakin tavalla ilman muuta parempi kuin olisi ihan vastaava suomalainen järjestelmä. Minulla itselläni on maksimissaan 5 000 ns. kaveria Facebookissa, ja minä teen kaiken suomeksi, koska he ovat suomalaisia. En tarvitse miljardia ihmistä enkä puhu miljardille ihmiselle. OK, on minulla joitakin Suomessa asuvia ja ei suomea puhuvia ihmisiä, ja totta kai joku määrä minun kavereitani on Suomen ulkopuolella, mutta yleisesti ottaen sellainen foorumi, missä voisin puhua sille yhteisölle, minkä keskellä elän, olisi hyvä olla olemassa. Mutta tähän mennessä se ei ole olemassa siitäkään huolimatta, että teknologinen pohja olisi olemassa ”suomalaiselle kasvogallerialle”. Se olisi puolestaan sellainen, mitä on tähän asti pidetty itsestään selvänä, eli täytyy tapahtua missä tahansa alustassa, siis missä tahansa ympäristössä, missä ihmiset kohtaavat toisiaan. Ei voi olla, että ihmisiä siellä saa manipuloida kuinka halutaan.

Ei voi olla jonkun markkinavoiman ratkaisema asia, kuinka paljon joku hyötyy jostakin tietoisuudesta, mitä joku henkilö tekee. Tässä globalisaation huumassa ajattelu on sellaisella tavalla unohtunut, mutta se saattaa lähteä muuttumaan sellaisen myönteisemmän paikallisajattelun hyväksi, jossa ihmiset ja kokonaiset yhteiskunnat tiedostavat sen, että mehän elämme tätä elämää kuitenkin toistemme kanssa myös keskeisesti, emmekä tarvitse sellaisia alustoja, joiden kontrolli on jossakin aivan muualla, kuten tällä hetkellä näiden viestintäteknologioiden osalta on asian laita.

FACEBOOKIN TILALLE TARVITTAISIIN “SUOMALAINEN KASVOGALLERIA”, JONKA KONTROLLI EI OLISI JOSSAKIN MUUALLA.

Se tarkoittaa myös sellaista riskiä, johon joutui vaikkapa toimittaja Jessikka Aro, joka paljasti trollitehtaan Pietarissa. Hän on joutunut kansainvälisen hyökkäyksen kohteeksi, eikä kukaan voi sille mitään, koska se alusta, miltä se hyökkäys suoritetaan, on meidän ulkopuolellamme. Kaikki on muka sallittua, mutta näinhän itse asiassa ei saisi olla. Ei ketään suomalaista saa voida alistaa Suomessa tuollaiseen hyökkäykseen. Meillä täytyy olla sellainen ympäristö, jossa voimme kohdata toisiamme ja viestitellä toistemme kanssa ilman väkivaltaa. Näissä nykyjärjestelmissä se on mahdotonta.

Sellaiset hyökkäykset pitäisi ilman muuta kriminalisoida. Tähän populismiin ja laajemminkin liittyy myös se ilmiö, että uudet teknologiat ovat luoneet entistä parempia mahdollisuuksia perustaa aika suljettuja yhteisöjä. Eletään ikään kuin omassa kuplassa, jonne eivät ulotu mitkään toisenlaiset näkemykset. Tokihan meillä oli jo aikaisemmin esimerkiksi puoluelehtiä, jotka toimivat vähän samalla tavalla, mutta nyt ei varmaan tätä voi verrata silloin kun nämä kuplat elävät jonkun Brexit-illuusion tai vastaavan irrationaalisen maailmankuvan varassa.

Juuri niin. Tällaisten kuplien, joita viestintäteknologiat mahdollistavat, destruktiivisuus syntyy siitä, että jos ihmiset eivät halua ymmärtää sitä laajempaa kokonaisuutta, niin se tahto elää. Silloin he antavat itselleen oikeuden myös mennä sinne kuplaan, pysyä ja olla vain siellä kuplassa. Sen takia on niin valtavan tärkeää, että ihmiset myös tunnetasolla säilyttävät paitsi halunsa ymmärtää sitä kokonaisuutta, missä heidän elämänsä tapahtuu, niin sen lisäksi yhteyden jollakin tunnetasolla ja hyväksynnän, lojaliteetin ja solidaarisuuden tasolla toisiin ihmisiin, jotka siihen kokonaisuuteen kuuluvat – ihan kaikki, eikä vain se joku pieni porukka siellä jossakin kuplassa.

Ihmisten pitää päästä ulos uusien viestintäteknologioiden mahdollistamista kuplista.

Jos ajattelen omaa ponnisteluani filosofian kentällä, niin jollakin tavalla minulla on ollut sellainen pyrkimys, että olen yrittänyt tuoda ihmisiä takaisin sinne, missä alun alkaen filosofiassa ihmiset olivat, kohtaamassa oman elämänsä filosofian siellä Ateenan torilla keskustelussa Sokrateen kanssa. Tämä on tietenkin sellainen pyrkimys, joka vie eri suuntaan kuin yli-innostus siihen johonkin tapaan hahmottaa maailmaa karttana, joka ikään kuin ottaakin oman elämänsä ja henkilö alkaakin tutkia sitä karttaa eikä sitä maastoa, mihin sen kartan piti alun pitäen olla orientaatioinstrumentti.

Tämä on sinun lehtesi kontekstissa omalla tavallaan ehkä vitsikäs pointti, koska taloustieteilijöillä kuten kaikilla meillä on riskinä innostua malleista enemmän kuin itse ilmiöstä, mitä se malli koskee. Siitä puhumattakaan, että havahtuisimme haluun tehdä siitä kokonaisuudesta parempi sen meidän mallimme pohjalta.

Kirjoittaja