Populismi Pohjoismaissa: lieveilmiöstä politiikan valtavirtaan

T&Y 2/2020 Juha Herkman

Populismi on yleensä liitetty johtajakeskeisiin protestipuolueisiin, jotka hiipuvat nopeasti valtaan päästyään. Nykyiset eurooppalaiset oikeistopopulistiset puolueet ovat kuitenkin varsin pitkäikäisiä, eivätkä ne ole kaatuneet valtiopäivä- tai hallitusvastuussa tai puheenjohtajavaihdoksissa. Artikkelissa tarkastellaan tätä populismin valtavirtaistumiseksi kutsuttua ilmiötä erityisesti Pohjoismaissa niin populistipuolueiden itsensä, muiden puolueiden kuin poliittisen kulttuurin muutostenkin kannalta. Oikeistopopulististen puolueiden kansallismielisyys ja maahanmuuttovastaisuus eivät ole vaalimenestyksen myötä yleensä lieventyneet, mutta muiden puolueiden kannat maahanmuuttoon ovat tiukentuneet, ja poliittinen kulttuuri on muuttunut monissa maissa aiempaa riitaisammaksi.

Juha Herkman
JUHA HERKMANIN mielestä koronapandemia voi olla käännekohta populismin valtavirtaistumisessa. (Kuva: Maarit Kytöharju)

Läntisissä demokratioissa populismia on perinteisesti pidetty jonkinlaisena politiikan harhapolkuna. Yleisen käsityksen mukaan poliitikot syyllistyvät populismiin yrittäessään kosiskella äänestäjiä tunteisiin vetoavilla ja kyseenalaisilla keinoilla. Populismi on haukkumasana, jolla arvostellaan kanssapoliitikkoja, ja populistisiksi nimetyt liikkeet tai puolueet ovat marginaalisia toimijoita, joita tulee ja menee poliittisten suhdanteiden vaihtuessa. Pohjoismaissa politiikka on ollut yhteen hiileen puhaltamista, konsensuksen etsimistä ja joskus melko harmaatakin. Populismia on siksi pidetty jonkin sortin poikkeuksena politiikassa.

Monien mielestä tällaiset ajatukset joutavat tällä vuosituhannella romukoppaan. Tunnettu hollantilaistaustainen populismin tutkija Cas Mudde (2004) kirjoitti jo yli 15 vuotta sitten ”populistisesta ajan hengestä” (populist Zeitgeist). Monet tutkijat ovat myös huomauttaneet, että populistiset liikkeet eivät ole valtiopäivä- tai hallitusvastuun myötä kadonneet minnekään. Andrej Zasloven (2008) mukaan Euroopassa vaikuttaa täysin uudenlainen puoluetyyppi, jota hän nimittää populistipuolueiksi. Esimerkiksi populistiseksi nimitetty perussuomalaiset (PS) nousi vuosina 2019–2020 kannatuskyselyissä Suomen suosituimmaksi puolueeksi ja oli kaikissa 2010-luvun eduskuntavaaleissa kolmen suurimman puolueen joukossa.

Populistiset puolueet eivät nykyään enää ole marginaalisia vaan osa politiikan arkipäivää.

Tutkimuksessa populismilla viitataan yleensä sellaiseen poliittisuuteen, joka perustuu voimakkaisiin ”meidän” ja ”muiden” välisiin vastakkainasetteluihin. Osa tutkijoista pitää populismia ideologisena ja mustavalkoisena maailmankuvana, toisille se on enneminkin tunnepitoinen poliittinen tyyli tai viestinnän muoto. Molemmissa näkemyksissä populismia käytetään poliittisten identiteettien rakentamiseen ja ryhmäytymiseen tavoilla, joissa olennaista on viholliskuvien maalaaminen. Puhe populistisesta ajan hengestä ja vakiintuneista populistipuolueista kertoo siitä, että populismista on tullut politiikan arkipäivää. Tässä artikkelissa tarkastellaan, mitä populismin valtavirtaistumisella tarkoitetaan ja miten se on näkynyt ennen muuta Suomen ja muiden Pohjoismaiden poliittisessa elämässä.

Valtavirtaistumisen muodot

Toisen maailmansodan jälkeen elettiin kylmän sodan maailmassa, jossa poliittiset jakolinjat olivat selviä ja perustuivat vasemmiston ja oikeiston vastakkainasetteluun. Neuvostoliiton romahtamisen ja uusliberaalin ideologian leviämisen myötä jakolinjat kuitenkin hämärtyivät. Filosofi Francis Fukuyama (1992) julisti ”historian loppua”, kun liberaali demokratia alkoi vallata alaa entisen itäblokin alueella.

1980-luvun jälkeen elettiinkin monissa maissa aikaa, jolloin vasemmisto- ja oikeistopuolueet lähenivät kohti poliittista keskustaa. Pohjoismaissa puoluejärjestelmät olivat varsin vakaita. Uudet puolueet eivät juuri vihreiden läpimurron jälkeen menestyneet, ja muutama hallitseva puolue – Suomessa SDP, kokoomus ja keskusta – jakoivat valtaa vaalitulosten mukaan.

Vakiintumisen kääntöpuolena oli se, että ihmisten kiinnostus politiikkaan nuupahti: puolueosallistuminen väheni ja äänestysinto laski kaikissa läntisissä demokratioissa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Samanaikaisesti globalisoituva talous mullisti työelämän rakenteita ja lisäsi valtioiden välistä kilpailua.

Pohjoismaissa Euroopan unionin ja ihmisten lisääntyneen liikkuvuuden vaikutukset muuttivat aiemmin melko homogeenisia kansallisvaltioita. Yhteiskunnalliset muutokset lisäsivät epävarmuutta ja identiteettien epävakautta ja korostivat luokkarakenteisiin pohjautuvien puolueiden ongelmia, kun arvot ja moraaliset väittämät astuivat vasemmisto–oikeisto-jaottelun rinnalle keskeisiksi poliittisiksi rajalinjoiksi.

Perinteisille oikeisto- ja vasemmistopuolueille on aiheuttanut ongelmia se, että moraaliset väittämät ovat tulleet politiikan keskeisiksi rajalinjoiksi.

Populistiset puolueet saivat kannatuksensa yhteiskunnallisesta murroksesta, jossa perinteiset massapuolueet eivät kyenneet enää puhuttelemaan laajoja kansanjoukkoja samassa määrin kuin aiemmin. Populistiliikkeiden leviäminen, suosion jatkuminen ja valtavirtaistuminen 2010-luvulla eivät siten olleet suoranainen yllätys. Talouden, työelämän ja hyvinvointivaltioiden rakennemuutokset ovat lisänneet polarisaatiota, epävarmuutta ja ihmisten globaalia liikkuvuutta. Muuttunut mediaympäristö on tuottanut uusia mahdollisuuksia poliittiselle kampanjoinnille, ryhmäytymiselle ja mobilisaatiolle. Populistiset liikkeet hyötyvät kaikesta tästä (Herkman 2019).

Suomen Akatemian vuosina 2017–2021 rahoittamassa hankkeessa ”Populismin valtavirtaistuminen”1 tutkitaan poliittisen elämän muutoksia tällä vuosituhannella. Populismin valtavirtaistumista lähestytään hankkeessa erityisesti kolmesta näkökulmasta:

  1. Miten populistisiksi nimetyt liikkeet ja puolueet valtavirtaistuvat,
  2. kuinka populistipuolueiden edustamat asiat, näkökulmat ja poliittinen tyyli mahdollisesti leviävät muihin puolueisiin, ja
  3. miten populismi näkyy mediassa ja yhteiskunnassa laajemmin?

Tarkastelen seuraavaksi näitä kolmea lähestymistapaa lyhyesti pohjoismaisessa viitekehyksessä.

Populistipuolueiden muutokset

Siihen nähden, että Pohjoismaat ovat olleet varsin vakaita konsensuspäätöksiin perustuvia hyvinvointivaltioita, niiden puoluekentässä on ollut pitkään populistisiksi nimettyjä liikkeitä. Suomen Maaseudun Puolue (SMP) perustettiin jo 1959, kun Veikko Vennamo kannattajineen irtaantui silloisesta maalaisliitosta pientalonpoikaisena vastareaktiona nopeaan kaupungistumiseen ja teollistumiseen. Tanskassa ja Norjassa perustettiin edistyspuolueet 1970-luvun alussa hyvinvointivaltion verokapinaliikkeinä (Jungar 2017).

Nämä puolueet olivat perinteisiä populistisia protestiliikkeitä: ne olivat johtajakeskeisiä ja löivät läpi yksissä vaaleissa mutta hiipuivat melko nopeasti marginaalisiksi. SMP menestyi kolmissa vaaleissa ja meni hallitukseen Pekka Vennamon johdolla 1983, mutta puolue tukehtui sen myötä valta-asemaansa ja riitoihin. Ruotsidemokraatit perustettiin vuonna 1988, mutta puoleen tausta oli äärioikeistossa ja se pysyi pari vuosikymmentä torjuttuna marginaaliliikkeenä.

“KANSALLISMIELISYYDESTÄ JA MAAHANMUUTTOVASTAISUUDESTA TULI 2000-LUVULLA POHJOISMAISTEN POPULISTIPUOLUEIDEN AVAIN MENESTYKSEEN.”

Kansallismielisyydestä ja maahanmuuttovastaisuudesta tuli 2000-luvulla kuitenkin pohjoismaisten populistipuolueiden avain menestykseen. Puoluepolitiikan marginaalissa tarponut Norjan edistyspuolue nosti näillä teemoilla 1980-luvulla kannatustaan ja oli 2000-luvun lopun mielipidetiedusteluissa maan suosituin puolue. Vastaavasti edistyspuolueesta vuonna 1995 irronnut Tanskan kansanpuolue nousi Pia Kjærsgaardin johtamana islamin ja maahanmuuton vastaisilla kampanjoillaan vähemmistöhallitusten tukipuolueeksi, joka vaikutti merkittävästi Tanskan tiukentuvaan raja- ja maahanmuuttopolitiikkaan koko 2000-luvun ajan.

SMP:n raunioille 1995 perustettu perussuomalaiset alkoi menestyä Timo Soinin johdolla, kun puolue houkutteli 2000-luvulla äänestäjiä edesmenneen kansanedustajan Tony Halmeen ja puolueen nykyisen puheenjohtajan Jussi Halla-ahon maahanmuuttovastaisuudella. Ruotsidemokraatit alkoi puolestaan menestyä 2010-luvulla, kun nykyinen johtaja Jimmie Åkesson potki pois ääriliikkeisiin kuuluvat jäsenet ja teki puolueesta salonkikelpoisen.

Kaikkiaan pohjoismaiset populistipuolueet ovat tällä vuosituhannella samankaltaistuneet tyypillisiksi eurooppalaisen oikeistopopulismin edustajiksi (Jungar ja Jupskås 2014). Suomen agraaripopulismi ja Tanskan ja Norjan verokapinaliikkeet ovat vaihtuneet kansallismieliseen maahanmuuttovastaisuuteen, ja Ruotsin äärioikeistosta kummunnut radikaaliliike on muuttunut varteenotettavaksi poliittiseksi puolueeksi.

Kaikki pohjoismaiset populistipuolueet menestyivät 2010-luvun vaaleissa ja vakiinnuttivat asemansa puoluekentillä. Norjan edistyspuolue oli hallituksessa 2013–2020 ja perussuomalaiset 2015–2017. Tanskan kansanpuolue oli oikeistokonservatiivisen vähemmistöhallituksen tukipuolue 2001–2011 ja 2015–2019. Ainoastaan ruotsidemokraatit ei ole osallistunut hallitustyöskentelyyn, koska muut puolueet ovat sulkeneet sen pois päätöksenteosta. Puolue menestyi kuitenkin hyvin kaikissa 2010-luvun vaaleissa, ja se oli ennen koronakriisiä kannatuskyselyjen mukaan suosituin puolue Ruotsissa.

”Kaikki pohjoismaiset populistipuolueet menestyivät 2010-luvun vaaleissa ja vakiinnuttivat asemansa puoluekentillä.”

Valtavirtaistuminen ei kuitenkaan ole tarkoittanut populistisuuden katoamista. Talouspoliittisesti Norjan edistyspuolue ja Tanskan kansanpuolue ovat siirtyneet oikealta kohti keskustaa, mutta ne eivät ole tinkineet maahanmuuttoon ja ”lakiin ja järjestykseen” liittyvistä vaatimuksistaan. Sama koskee myös ruotsidemokraatteja ja perussuomalaisia, joiden talouspolitiikka on heilunut sosiaalidemokraattisen vähempiosaisten puolustamisen ja porvarillisen yritysmyönteisyyden välillä mutta joiden ydinviesti on keskittynyt maahanmuuttovastaisuuteen ja arvokonservatismiin.

Tämä on ollut tyypillistä eurooppalaisille oikeistopopulistisille liikkeille, joiden kannatus kumpuaa ”syntyperäisen kansan” ja sitä ”uhkaavien toisten” vastakkainasettelusta (Akkerman et al. 2016). Vastakkainasettelua pidetään yllä myös valtiopäivä- ja hallitusvastuussa esimerkiksi kaksoispuheen strategialla, jossa laajaa yleisöä ja poliittisia kumppaneita lähestytään maltillisemmin mutta radikaaleja kannattajia kosiskellaan rajummalla puheella ja omilla foorumeilla (Vaarakallio 2017).

EUROOPPALAISTEN OIKEISTOPOPULISTIEN LIIKKEIDEN KANNATUS KUMPUAA KANTAVÄESTÖN JA SITÄ “UHKAAVIEN TOISTEN” VASTAKKAINASETTELUSTA.

Ajatus populistipuolueista politiikan hetkellisinä tähdenlentoina perustuu siihen, että monet niistä ovat olleet johtajakeskeisiä yhden asian protestiliikkeitä, joiden kannatus katoaa, kun protesti hiipuu tai johtaja uupuu. Tämä ei päde useimpiin tämän hetken eurooppalaisiin populistipuolueisiin, joissa on järjestäytynyt puolueorganisaatio. Esimerkiksi perussuomalaisten nousu liittyy osittain siihen, että Soini kehitti järjestelmällisesti puolueen organisaatiota valtakunnan tasolla ja sai laajan ehdokaslistan kuntavaaleihin 2008, mikä toimi pohjana vuoden 2011 eduskuntavaalien menestykselle.

Puolueiden jatkuvuuden kannalta toimivan puolueorganisaation ja kampanjakoneiston rakentaminen on kenties tärkein yksittäinen tekijä (Jupskås 2013). Pohjoismaiset populistipuolueet ovat tästä hyvä osoitus: ne ovat selviytyneet puheenjohtajanvaihdoksista ja säilyttäneet merkittävän kannatuksen useissa vaaleissa.

Populismin vaikutus perinteisiin puolueisiin

Vaikka populistipuolueet ovat monissa maissa vakiinnuttaneet asemansa, ne joutuvat monipuoluejärjestelmissä työskentelemään muiden puolueiden kanssa. Poliittinen päätöksenteko edellyttää poikkeuksetta kompromisseja. Tämä vaikuttaa niin populistipuolueisiin kuin niiden kanssa työskenteleviin muihinkin puolueisiin.

Suomessa on ollut perinne, että vaalimenestyjät otetaan hallitukseen, jos yhteisistä linjauksista päästään sopuun. SMP:n kokemus osoitti myös muille puolueille, että populistit voi syleillä hallitusvallalla pois päiväjärjestyksestä. 2011 vaalien jälkeen perussuomalaiset ei mennyt hallitukseen, vaikka se oli mukana neuvotteluissa. 2015 puolue meni hallitukseen, mutta seuraukset olivat rajuja. Soinin johtamat PS-ministerit joutuivat keskelle Euroopan pahinta pakolaiskriisiä, ja porvarivetoinen hallitus teki kovia leikkauspäätöksiä valtiontalouden oletetun kestävyysvajeen kiinni kuromiseksi.

PS hajosi vuoden 2017 puoluekokouksessa, kun Jussi Halla-ahon johtama maahanmuuttovastainen siipi syrjäytti Soinin puolueen johdossa. Soini perusti ministereineen sininen tulevaisuus -puolueen, joka ei saanut 2019 eduskuntavaaleissa yhtään paikkaa. Sen sijaan Halla-ahon johtama perussuomalaiset oli vaaleissa toiseksi suosituin puolue, mutta se jäi pois hallituksesta, koska muut hallituspuolueet eivät jakaneet sen arvopohjaa ja halunneet tehdä puolueelle myönnytyksiä. Sininen tulevaisuus koki SMP:n kohtalon, mutta jäljelle jäi entistä radikaalimpi PS. Tilanne muistuttaa Ruotsia, jossa muut puolueet ovat muodostaneet eräänlaisen suojavyöhykkeen (cordon sanitaire) äärioikeistosta periytyvää ruotsidemokraatteja vastaan.

Ruotsin ja Suomen populistipuolueisiin verrattuna Norjan edistyspuolueella on varsin normaalin puolueen asema.

Suopeimmin populistipuolueeseen suhtaudutaan Norjassa, jossa edistyspuolue on saavuttanut nykyisen johtajansa Siv Jensenin (2006-) aikana varsin normaalin puolueen aseman (Jupskås 2013). Norjalaiset eivät mielellään edes nimitä oikeistokonservatiivista edistyspuoluetta populistiseksi, vaikka sen maahanmuuttolinjaukset eivät eroa muista eurooppalaisista oikeistopopulistisista puolueista. Edistyspuolue haluaa kuitenkin asettua muita puolueita vastaan tiukalla maahanmuuttopolitiikalla. Puolue erosi 2020 tammikuussa hallituksesta mielenilmauksena muiden hallituspuolueiden päätökselle tuoda al-Holin ISIS-vankileiriltä Syyriasta norjalaistaustainen äiti lapsineen Norjaan. Edistyspuolueen kannatus oli hallitusvastuussa laskenut merkittävästi. Hallituksesta eroaminen antoi puolueelle mahdollisuuden vedota kannattajiin ja lähteä vuoden 2021 vaalikampanjaan oppositioasemasta. Samalla puolue kuitenkin pääsee vaikuttamaan päätöksiin hallituksen tukipuolueena.

Kun muut puolueet ovat tiukentaneet maahanmuuttolinjauksiaan, niin oikeistopopulisteista on tullut vähemmän selkeitä vaihtoehtoja.

Muut puolueet ovat joutuneet reagoimaan populistipuolueiden suosioon. Etenkin maahanmuuttoon liittyvät linjaukset ovat tiukentuneet kaikissa Pohjoismaissa populistipuolueiden vaikutuksesta. Tanskassa sosiaalidemokraatit etunenässä ovat omaksuneet kansanpuolueen tiukkoja näkemyksiä maahanmuutosta. Muutos on osittain syönyt kansanpuolueen kannatusta, joka romahti 2019 vaaleissa alle puoleen vuoden 2015 menestysvaaleista.

Näkemysten leviäminen on tehnyt oikeistopopulistipuolueista vähemmän selviä vaihtoehtoja, ja niiden tilaa ovat alkaneet viedä myös aiempaa radikaalimmat puolueet, kuten Tanskassa uusi oikeisto (Nye Borgerlige) ja kova linja (Stram Kurs). Ruotsidemokraattienkin ulossulkeminen on horjunut jo jonkin aikaa, kun maltillinen kokoomus on tehnyt puolueen kanssa yhteistyötä kunnallispolitiikassa, ja kristillisdemokraatit ovat alkaneet neuvotella puolueen kanssa valtakunnan tasolla.

Radikaalisuus jakaa puolueita myös Euroopan parlamentin ryhmissä. Aiemmin kaikki pohjoismaiset populistipuolueet kuuluivat samaan Euroopan konservatiivien ja reformistien (ECR) ryhmään, mutta vuoden 2019 EU-vaalien jälkeen perussuomalaiset ja Tanskan kansanpuolue ovat kuuluneet radikaalimpana pidettyyn identiteetti ja demokratia (ID) -ryhmään sellaisten puolueiden kuin Italian Lega, Ranskan kansallinen liittouma ja Itävallan vapauspuolue kanssa. Ruotsidemokraatit sen sijaan halusi vahvistaa maltillista kuvaansa ja pysyi ECR-ryhmässä. Norjan edistyspuolue kieltäytyy kokonaan pohjoismaisten populistipuolueiden yhteistyöstä ja rakentaa kahdenvälisiä kumppanuuksia perinteisten oikeistokonservatiivisten puolueiden kanssa.

Ajan henki vai politiikan renki?

Monissa Pohjoismaissa populistinen vastakkainasetteluja korostava poliittisuus on muuttanut puoluepolitiikkaa merkittävästi 2010-luvulla. Selvimmin tämä on näkynyt Ruotsissa, jossa perinteinen vallanjako vihervasemmiston ja oikeistokeskustan blokkien välillä tuli ainakin väliaikaisesti tiensä päähän vuoden 2018 vaaleissa, kun ruotsidemokraatit sai 17,5 prosenttia äänistä ja esti kumpaakaan blokkia saamasta aikaan enemmistöhallitusta. Tämän seurauksena hallitustyöskentely on ollut Ruotsissa hankalaa. Myös muissa Pohjoismaissa populistipuolueet ovat olleet vaa’ankieliasemassa hallitusvallan jakamisessa, mikä on vaikeuttanut monin paikoin päätöksentekoa.Ongelman lähtökohta on siinä, että hallitusten valta on ennen muuta budjettivaltaa, jonka jakolinjat on piirretty puoluepoliittisesti vasemmisto–oikeisto-akselilla. Moraalisista vastakkainasetteluista voimansa ammentavat populistit eivät istu tähän jaotteluun. Nimitys oikeistopopulismi liittyykin historiallisesti enemmän puolueiden nationalistisiin ja nativistisiin painotuksiin kuin talouspolitiikkaan ja on tässä suhteessa ihan oikeutettu.

Suurin osa oikeistopopulistisista puolueista asettaa itsensä kuitenkin vastakkain erityisesti vasemmiston kanssa. Tämä liittyy siihen, että vasemmisto edustaa perinteisesti liberaaleja arvoja, mutta myös talouspolitiikkaan. Useimmat oikeistopopulistiset puolueet painottavat talousnäkemyksissään yksilöä valtion sijaan, ja esimerkiksi Tanskassa, Norjassa ja Suomessa populistipuolueet ovat istuneet nimenomaan porvarihallituksissa tai niiden tukipuolueina.

OIKEISTOPOPULISTIPUOLUEET OVAT KANNATTANEET NATIONALISMIA JA OSALLISTUNEET PORVARIHALLITUKSIIN TAI TUKENEET NIITÄ.

Poliittisten jakolinjojen osittainen siirtymä taloudesta moraalikysymyksiin on lisännyt kaikkiaan puoluepolitiikan vastakkainasetteluja Pohjoismaissa. Suomessa tämä on näkynyt viimeisimmissä vaaleissa siten, että arvoliberaaleimmat ja konservatiivisimmat ääripäät – vihreät ja perussuomalaiset – ovat lisänneet ja keskitien kulkijat – keskusta etunenässä – menettäneet kannatustaan. Tässä mielessä voidaan puhua jopa jonkin sortin ”populistisesta ajan hengestä”.

Toisaalta pohjoismaisessa puoluepolitiikassa voidaan tällä vuosituhannella puhua myös ”politiikan paluusta”, poliittisuuden lisääntymisestä yleisemmin pitkän harmaan kauden jälkeen (Ylä-Anttila 2010). Vastakkainasettelujen lisääntyminen puoluepolitiikassa onkin mahdollista nähdä osaksi laajempaa globaalia murrosta, josta populistipuolueiden suosio ja vakiintuminen on vain yksi indikaattori.

Globalisaation lisäksi erityisesti media- ja viestintäympäristön muutos on ollut avainasemassa poliittisen kulttuurin murroksessa. Toisaalta populistiset provokaatiot ruokkivat journalismiin sisään kirjoitettuja painotuksia olla kansan puolella ja vahtia valtaa sekä tarvetta herättää kiinnostusta draaman avulla (Esser et al. 2016). Toisaalta sosiaalinen media tarjoaa erilaisille poliittisille ryhmille vaikuttavan ympäristön identiteettien vahvistamiseen, mitä oikeistopopulistiset liikkeet ovat hyödyntäneet erittäin hyvin. Journalismi ja sosiaalinen media nivoutuvat ”hybridissä mediajärjestelmässä” yhteen, ja ne kierrättävät ja kaiuttavat poliittisia viestejä tavalla, jossa ääripäiden äänet korostuvat (Hatakka 2019). Populismi yksinkertaisesti istuu nykyiseen poliittiseen ja viestinälliseen ympäristöön. Sen avulla on mahdollista saada laajaa julkisuutta ja kannatusta.

OIKEISTOPOPULISTIT HYÖDYNTÄVÄT TAITAVASTI JOURNALISMIN JA SOSIAALISEN MEDIAN MAHDOLLISUUKSIA KIERRÄTTÄÄ
POLIITTISIA VIESTEJÄÄN.

Vuoden 2020 alkupuolella maailmaa ravisuttanut koronapandemia saattaa kuitenkin muuttaa tilannetta merkittävästi, koska se on aiheuttanut ennakoimattoman poikkeustilan. Valtioiden rajoja on suljettu, ihmisten liikkumista rajoitettu ja yritystoiminta lamaantunut tavoilla, joita ei ole nähty sitten toisen maailmansodan. Samalla arvokartan ääripäät ovat joutuneet nielemään toistensa vaatimuksia.

Viruksen ulkoinen uhka on vähentänyt poliittisia vastakkainasetteluja, koska taistelu koronaa vastaan vaatii kaikkien mukanaoloa. Kansalaiset ovat monissa maissa asettuneet tukemaan poliittisia päättäjiä, joiden populistinen haastaminen vaikuttaisi kriisitilanteessa lähinnä naurettavalta. Suomessa pääministeripuolueen SDP:n kannatus on noussut ja pääoppositiopuolueen perussuomalaisten laskenut kriisin aikana.

Vielä on ennenaikaista sanoa, minkälaisen jäljen korona jättää politiikkaan. Vaikutukset ovat kontekstikohtaisia. On maita, joissa populistiset liikkeet menettävät kannatustaan, mutta joissakin maissa populistien valta ja jopa autoritaarisuus vahvistuvat. Esimerkiksi Donald Trump ja Viktor Orbán ovat yrittäneet vahvistaa itsevaltaista asemaansa koronakriisin avulla. Trumpin kannatus mitataan Yhdysvaltain presidentinvaaleissa marraskuussa 2020. Orbánin Fidesz-puolueen poikkeusvaltuudet jatkuvat Unkarissa niin kauan kuin puolue päättää maan olevan poikkeustilassa.

Kirjoittaja

Juha Herkman
professori
HELSINGIN YLIOPISTO
juha.herkman at helsinki.fi

Kirjallisuus

Akkerman, T. & de Lange, S.L. & Rooduijn, M. (Eds.) (2016), Radical Right-wing Populist Parties in Western Europe: Into the Mainstream? New York: Routledge.

Esser, F. & Stepinska, A. & Hopmann, D.N. (2016), Populism and the Media: Cross-national Findings and Perspectives, teoksessa Aalberg, T. & Esser, F & Reinemann, C. & Strömbäck, J. & De Vreese, C. (Eds.): Populist Political Communication in Europe, 365–380. New York: Routledge.

Fukuyama, F. (1992), Historian loppu ja viimeinen ihminen, Helsinki: WSOY.

Hatakka, N. (2019), Populism in the Hybrid Media System, Annales Universitatis Turkuensis, Turku: University of Turku.

Herkman, J. (2019), Populismin aika, Tampere: Vastapaino.

Jungar, A.-C. (2017), Populism i Norden: Från marginalen mot den politiska mittfåran, Helsingfors: Tankesmedjan Agenda.

Jungar, A.-C. & Jupskås, A.R. (2014), Populist Radical Right Parties in the Nordic Region: A New and Distinct Party Family? Scandinavian Political Studies, 37, 215–238.

Jupskås, A.R. (2013), The Progress Party: A Fairly Integrated Part of the Norwegian Party System? Teoksessa Grabow, K. & Hartleb, F. (Eds.): Exposing the demagogues: Right-wing and national populist parties, 205–236. Brussels: CES.

Mudde, C. (2004), The Populist Zeitgeist, Government and Opposition, 39, 542–563.

Vaarakallio, T. (2017), Perussuomalaisten kaksoispuhe, teoksessa Palonen, E. & Saresma, T. (toim.): Jätkät & jytkyt: Perussuomalaiset ja populismin retoriikka, 199–217. Tampere: Vastapaino.

Ylä-Anttila, T. (2010), Politiikan paluu – globalisaatioliike ja julkisuus, Tampere: Vastapaino.

Zaslove, A. (2008), Here to Stay? Populism as a New Party Type, European Review, 16, 319–336.