Uusi normaali?

T&Y 2/2021 Mikael Collan
Mikael Collan
Mikael Collan (Kuva: Veikko Somerpuro)

Koronatautipandemia on laittanut totutut toimintamallit romukoppaan. Ryhmätoimintaa on rajoitettu, myös työssäkäyntiä niin suoraan kuin epäsuorasti ja turhaa liikkumista on vältelty tavallistakin enemmän. On varmasti sanomattakin selvää, että pandemia on aiheuttanut patoutunutta tarvetta olla yhdessä. Käsillä tekemisen ja ihmiskeskeisen työn ero tietotyöhön on korostunut ja maailma on uudella tavalla jakautunut voittajiin ja häviäjiin. Perustarpeet eivät kuitenkaan ole muuttuneet ja niitä tarjoavat yksilöt ja yritykset ovat kaiken keskellä pärjänneet vähintäänkin kohtalaisesti. Kun tilanne tasaantuu, ovat kärsineet yritykset pakotettuja keräämään hävittyä takaisin ja palvelujen hinnat luultavasti nousevat – yleisö maksanee mielellään, niin paljon on kaivattu takaisin katsomoihin ja tapahtumiin.

Työpaikoilla on siirrytty kokoustamaan on-line järjestelyin. Nettietikettiä on opeteltu myös kantapään kautta – työkaverien lapset ja kirjahyllyt ovat tulleet tutuiksi. Erään tutun kovaääninen kaappikello on jäänyt mieleen. Etätyö on lisääntynyt räjähdysmäisesti ja vaatekomeroita ja saunoja on konvertoitu kotitoimistoiksi, siinäpä arkkitehdeille ajattelemisen aihetta. Kompakti keskustayksiö on osoittautunut monelle korona-aikana ahdistavan pieneksi. Joku on saattanut ajatella asioita uudelleen ja päättää muuttaa pois keskustasta, keskittymisen megatrendi kuitenkaan ei käänny. Työmatkailun tarve on ainakin niiden ihmisten osalta, joilla on hyvä työtila kotona saatettu jopa kyseenalaistaa – varmasti moni jo miettii, että paluuta vanhaan ei ole, vaikka silloin tällöin toimistolla onkin hyvä käydä kääntymässä. Suuri kysymys kaikkialla on, että onko johtoporras pystynyt ottamaan uuden haltuun ja osaako se ohjata käytännön pakosta syntynyttä verkottunutta työntekijäpooliaan samalla tehokkuudella kuin aiemmin yhdessä paikassa toimistolla työskennellyttä väkeään. Siellä missä tämä on onnistunut, mietitään varmasti kiivaasti, että kuuluuko uuteen normaaliin yhtä monta neliömetriä kallista toimistotilaa. Olisiko myös niin, että maisemakonttorien aika on pandemian jälkeen ohi ja onko henkilökohtainen työtila jatkossa jotain joustavasti käyttöön otettavaa toimistolla käytäessä? Nyt saattaisikin olla hyvä aika pohtia miten vanhaa toimistokantaa kaavoitetaan uudelleen ja ottaa ”tunnin juna” pohdintaan, jos työmatkailu vähenee, onko sillekään tarvetta?

Onko pandemian jälkeisessä ajassa enää tarvetta isoille maisemakonttoreille?

Valtiokin on perustanut työryhmän pohtimaan tila-asioita ja mahdollisen etätyön vähintäänkin osittaisen jatkamisen tai monipaikkaisuuden kautta luotavia säästöjä. Voidaanko viranomaistyötä alkaa tekemään enemmän etänä? Verohallinto on jo näyttänyt mallia siitä, miten palveluita viedään onnistuneesti verkkoon ja samalla mahdollistetaan järjestelmien pyörittäminen etätyönä. Tietoverkkojen merkitys korostuu.

Uusi normaali sisältää paljon entistä enemmän kotiinkuljetus- ja muita kaupan palveluita, joiden kannattavuus voidaan saavuttaa, mikäli volyymi on riittävän suuri. Kun kaikki tulee suoraan kotiin, on helppous huipussaan, ainakin jos ostaminen on helppoa ja palvelut löytyvät helposti. Palvelumuotoilijoille on kysyntää jatkossa entistä enemmän. Tuotteen tai palvelun ja asiakkaan ensikohtaaminen tapahtuu entistä useammin verkossa. Onko uusi normaali perinteisen myyntityön loppu? Tuskinpa, mutta helposti ymmärrettävien ja standardoitavien tuotteiden ja palveluiden osalta juna kuitenkin lähti jo, voittajia ovat ne, joilla oli mahdollisimman paljon tuotteita ja palveluita tarjolla verkossa jo ennen pandemian alkua. Korkea digitalisaatioaste on osoittautunut tehokkuuden lisäksi resilienssiä lisääväksi tekijäksi. Siinä missä digitalisaatio on osa voittajien liiketoimintamallia ovat fyysiseen liikkumiseen nojaavat alat, kuten matkustaminen ja liikenne ottaneet kovan iskun. Jos jatkossa liikutaan vähemmän, pysytäänkö paikan päällä kauemmin? Jos etätyö on mökiltä mahdollista, niin miksei lomakohteestakin?

Valmistavan teollisuuden puolella kuhistaan ”urban manufacturing” paradigmasta, jossa digitaalisessa verkossa toimivat pienet tuotantoyksiköt palvelevat lähellä olevia kuluttajia tuottaen varaosia ja muita korkean jalostusasteen tuotteita lähellä ja just-in-time. Kun valmiita tavaroita ei tarvitse enää kuljettaa pitkiä matkoja vaan valmistusresepti liikkuu verkossa valon nopeudella, tippuu logistiikkakustannuksista suuri osa pois. Onko pandemian pakottama digihyppy myös sysäys kohti uutta teollista vallankumousta? Ainakin verkottunut paikallinen tuotanto mahdollistaa tuotteiden saannon myös silloin, kun kansainvälisiin logistiikkaketjuihin ei voida enää luottaa. Viimeistään maskikaupat ja rokotteiden saamisen vaikeus ovat näyttäneet, että paikallisella tuotannolla on paikkansa. Rehellinen arvioija voisi todeta koko Euroopan jääneen kiinni housut kintuissa, tilaa innovaatioille on.

Koronan jälkeinen aika tuo eteen monta ratkaisua vaativaa ongelmaa, jotka on hoidettava.

Koronan varjoon on osittain jäänyt se tosiasia, että velaksi on eletty jo vuosikausia. Tämä trendi on käännettävä. Toinen asia mikä odottaa korjaamistaan on suomalainen eläkekuvio, joka ei suinkaan ole kaikkien tietäjien mukaan kivelle rakennettu. Mitkä ovat koronan mielenterveysvaikutukset? Miten heikoille joutuneet yrittäjät saadaan jaloilleen? Oli uusi normaali minkälainen tahansa odottavat nämä asiat vastauksia ja hoitamistaan.

Kirjoittaja

Mikael Collan
Ylijohtaja
VATT
mikael.collan at vatt.fi

Mikael Collan aloitti VATT:n ylijohtajana vuoden 2021 alussa. Aiemmin hän on toiminut strategisen rahoituksen professorina LUT-yliopistossa Lappeenrannassa. Hän väitteli kauppatieteiden tohtoriksi Åbo Akademista vuonna 2004. Collan toimi erilaisissa tutkimus- ja opetustehtävissä Åbo Akademissa, Turun yliopistossa ja Turun ammattikorkeakoulussa vuosina 2004–2011. Hänen viimeaikaisin tutkimustyönsä on käsitellyt investointipäätöksenteon tukemisen kehittämistä sekä sumean logiikan soveltamista talouteen liittyvässä päätöksenteossa.